Sister White identifies the soon-coming Sunday law as the “sign,” that was typified by the armies of Rome encompassing Jerusalem in the year 66, and in doing so, she identifies a class who have eyes that see not, and ears that hear not.
Sisar White tunnistaa pian tulevan sunnuntailain ”merkiksi”, jota esikuvasi Rooman sotajoukkojen Jerusalemin saartaminen vuonna 66, ja tehdessään näin hän yksilöi ryhmän, jolla on silmät, jotka eivät näe, ja korvat, jotka eivät kuule.
“Eternity stretches before us. The curtain is about to be lifted. We who occupy this solemn, responsible position, what are we doing, what are we thinking about, that we cling to our selfish love of ease, while souls are perishing around us? Have our hearts become utterly callous? Cannot we feel or understand that we have a work to do for the salvation of others? Brethren, are you of the class who having eyes see not, and having ears hear not? Is it in vain that God has given you a knowledge of His will? Is it in vain that He has sent you warning after warning? Do you believe the declarations of eternal truth concerning what is about to come upon the earth, do you believe that God’s judgments are hanging over the people, and can you still sit at ease, indolent, careless, pleasure loving?
”Iankaikkisuus avautuu edessämme. Esirippu on kohta nostettava. Me, jotka olemme tässä vakavassa, vastuullisessa asemassa, mitä me teemme, mitä me ajattelemme, kun pidämme kiinni itsekkäästä mukavuudenrakkaudestamme, samalla kun sieluja menehtyy ympärillämme? Ovatko sydämemme tulleet aivan tunteettomiksi? Emmekö voi tuntea tai käsittää, että meillä on tehtävä suoritettavana toisten pelastukseksi? Veljet, kuulutteko te siihen joukkoon, joka silmät omistaen ei näe ja korvat omistaen ei kuule? Onko turhaan Jumala antanut teille tuntemuksen tahdostaan? Onko turhaan Hän lähettänyt teille varoituksen toisensa jälkeen? Uskotteko iankaikkisen totuuden julistukset siitä, mikä on kohta kohtaava maata, uskotteko, että Jumalan tuomiot riippuvat kansan yllä, ja voitteko silti istua rauhassa, velttoina, välinpitämättöminä, nautinnonhaluisina?”
“It is no time now for God’s people to be fixing their affections or laying up their treasure in the world. The time is not far distant, when, like the early disciples, we shall be forced to seek a refuge in desolate and solitary places. As the siege of Jerusalem by the Roman armies was the signal for flight to the Judean Christians, so the assumption of power on the part of our nation in the decree enforcing the papal sabbath will be a warning to us. It will then be time to leave the large cities, preparatory to leaving the smaller ones for retired homes in secluded places among the mountains.” Testimonies, volume 5, 464.
”Nyt ei ole Jumalan kansalle aika kiinnittää kiintymystään tähän maailmaan eikä koota aarteitaan siihen. Ei ole kaukana se aika, jolloin meidän varhaisten opetuslasten tavoin on pakko etsiä turvapaikkaa autioista ja yksinäisistä seuduista. Niin kuin Jerusalemin piiritys roomalaisten sotajoukkojen toimesta oli Juudean kristityille merkki paeta, samoin vallan ottaminen kansakuntamme taholta siinä asetuksessa, joka panee täytäntöön paavillisen sapatin, on oleva meille varoitus. Silloin on aika lähteä suurista kaupungeista valmistautuen jättämään myös pienemmät kaupungit syrjäisten kotien vuoksi vuorten kätköissä olevissa yksinäisissä paikoissa.” Testimonies, osa 5, 464.
The soon coming Sunday law in the United States is the warning signal (sign), “to leave the large cities, preparatory to leaving the smaller ones for retired homes in secluded places among the mountains.” Laodicean Adventism is largely unaware that the Sunday law crisis in the United States, fulfills the “sign” spoken of in The Great Controversy. It is typified by the “sign” at the beginning of the three and a half years. The “sign” which was fulfilled in the first siege of Jerusalem that was brought in the year 66, and it typifies the “ensign” that is lifted up at the soon-coming Sunday law.
Pian Yhdysvalloissa säädettävä sunnuntailaki on varoitusmerkki (sign), “joka kehottaa lähtemään suurista kaupungeista valmistautumisena poistumaan pienemmistä kaupungeista syrjäisiin asuntoihin yksinäisissä paikoissa vuorten keskelle.” Laodikealainen adventismi on suurelta osin tietämätön siitä, että Yhdysvaltojen sunnuntailakikriisi täyttää sen “merkin”, josta puhutaan teoksessa The Great Controversy. Sitä esikuvaa “merkki” kolmen ja puolen vuoden alussa. Se “merkki”, joka täyttyi Jerusalemin ensimmäisessä piirityksessä vuonna 66, on esikuva siitä “tunnuksesta”, joka korotetaan pian tulevan sunnuntailain yhteydessä.
The actual destruction of Jerusalem was accomplished by Titus in the year 70 AD, and the siege of Titus had been first typified in the 66 AD siege of Cestius, for Jesus always illustrates the end of a thing with the beginning of a thing. It was the beginning siege of Cestius that was the “sign” to flee that Jesus had given, not the siege of Titus. One was the siege at the beginning, the other was the siege at the end.
Jerusalemin varsinainen hävitys toteutui Tituksen toimesta vuonna 70 jKr., ja Tituksen piiritystä oli ensin esikuvannut Cestiuksen vuonna 66 jKr. toteuttama piiritys, sillä Jeesus havainnollistaa aina jonkin asian lopun sen alulla. Juuri Cestiuksen alkanut piiritys oli se Jeesuksen antama ”merkki”, jonka nähdessään tuli paeta, ei Tituksen piiritys. Toinen oli alun piiritys, toinen lopun piiritys.
“Not one Christian perished in the destruction of Jerusalem. Christ had given His disciples warning, and all who believed His words watched for the promised sign. ‘When ye shall see Jerusalem compassed with armies,’ said Jesus, ‘then know that the desolation thereof is nigh. Then let them which are in Judea flee to the mountains; and let them which are in the midst of it depart out.’ Luke 21:20, 21. After the Romans under Cestius had surrounded the city, they unexpectedly abandoned the siege when everything seemed favorable for an immediate attack. The besieged, despairing of successful resistance, were on the point of surrender, when the Roman general withdrew his forces without the least apparent reason. But God’s merciful providence was directing events for the good of His own people. The promised sign had been given to the waiting Christians, and now an opportunity was offered for all who would, to obey the Saviour’s warning. Events were so overruled that neither Jews nor Romans should hinder the flight of the Christians. Upon the retreat of Cestius, the Jews, sallying from Jerusalem, pursued after his retiring army; and while both forces were thus fully engaged, the Christians had an opportunity to leave the city. At this time the country also had been cleared of enemies who might have endeavored to intercept them. At the time of the siege, the Jews were assembled at Jerusalem to keep the Feast of Tabernacles, and thus the Christians throughout the land were able to make their escape unmolested. Without delay they fled to a place of safety—the city of Pella, in the land of Perea, beyond Jordan.” The Great Controversy, 30.
”Yksikään kristitty ei menehtynyt Jerusalemin hävityksessä. Kristus oli antanut opetuslapsilleen varoituksen, ja kaikki, jotka uskoivat Hänen sanojaan, valvoivat luvattua merkkiä. ”Mutta kun näette Jerusalemin sotajoukkojen ympäröimänä”, sanoi Jeesus, ”silloin tietäkää, että sen hävitys on lähellä. Silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille; ja jotka ovat kaupungissa, lähtekööt sieltä pois.” Luuk. 21:20, 21. Sen jälkeen kun roomalaiset Cestiuksen johdolla olivat saartaneet kaupungin, he odottamatta luopuivat piirityksestä juuri silloin, kun kaikki näytti suotuisalta välittömälle hyökkäykselle. Piiritetyt, jotka olivat menettäneet toivonsa onnistuneesta vastarinnasta, olivat antautumaisillaan, kun roomalainen sotapäällikkö veti joukkonsa pois ilman vähäisintäkään näkyvää syytä. Mutta Jumalan armollinen kaitselmus ohjasi tapahtumia oman kansansa parhaaksi. Luvattu merkki oli annettu odottaville kristityille, ja nyt tarjoutui tilaisuus kaikille, jotka tahtoivat, totella Vapahtajan varoitusta. Tapahtumia johdatettiin niin, etteivät juutalaiset eivätkä roomalaisetkaan estäneet kristittyjen pakoa. Cestiuksen vetäytyessä juutalaiset hyökkäsivät Jerusalemista ja ajoivat takaa hänen perääntyvää armeijaansa; ja samalla kun molemmat joukot olivat näin kokonaan sidottuina taisteluun, kristityille tarjoutui mahdollisuus lähteä kaupungista. Tuohon aikaan myös maa oli puhdistunut vihollisista, jotka olisivat voineet yrittää pysäyttää heidät. Piirityksen aikana juutalaiset olivat kokoontuneet Jerusalemiin viettämään lehtimajanjuhlaa, ja näin kristityt kautta koko maan saattoivat paeta häiritsemättä. Viivyttelemättä he pakenivat turvapaikkaan — Pellan kaupunkiin Perean maassa, Jordanin tuolla puolen.” The Great Controversy, 30.
The siege of Jerusalem by Cestius in the year 66 fulfilled the warning “sign” which Christ had recorded for the Christians of that history, but the siege of Titus in 70 AD provided no “sign” to flee. In that siege there were no Christians left in the city, and that last siege led to the destruction of Jerusalem, and in the destruction of Jerusalem “not one Christian perished,” for the Christians had fled at the beginning of the history.
Cestiuksen Jerusalemin piiritys vuonna 66 täytti sen varoittavan ”merkin”, jonka Kristus oli antanut tuon historian ajan kristityille, mutta Tituksen piiritys vuonna 70 jKr. ei tarjonnut mitään ”merkkiä” paeta. Tuossa piirityksessä kaupungissa ei ollut enää yhtään kristittyä jäljellä, ja tuo viimeinen piiritys johti Jerusalemin hävitykseen, eikä Jerusalemin hävityksessä ”yksikään kristitty menehtynyt”, sillä kristityt olivat paenneet historian alussa.
“The Jewish forces, pursuing after Cestius and his army, fell upon their rear with such fierceness as to threaten them with total destruction. It was with great difficulty that the Romans succeeded in making their retreat. The Jews escaped almost without loss, and with their spoils returned in triumph to Jerusalem. Yet this apparent success brought them only evil. It inspired them with that spirit of stubborn resistance to the Romans which speedily brought unutterable woe upon the doomed city.
Juutalaiset joukot, ajaen takaa Cestiusta ja hänen armeijaansa, hyökkäsivät heidän jälkijoukkojensa kimppuun niin raivokkaasti, että uhkasivat saattaa heidät perikatoon. Roomalaiset onnistuivat vetäytymään vain suurin vaikeuksin. Juutalaiset pääsivät pakoon miltei ilman tappioita ja palasivat saaliineen voitonriemuisina Jerusalemiin. Tämä näennäinen menestys toi heille kuitenkin ainoastaan onnettomuutta. Se innoitti heidät siihen uppiniskaisen vastarinnan henkeen Roomaa vastaan, joka pian saattoi tuomitun kaupungin sanoin kuvaamattomaan kurjuuteen.
“Terrible were the calamities that fell upon Jerusalem when the siege was resumed by Titus. The city was invested at the time of the Passover, when millions of Jews were assembled within its walls.” The Great Controversy, 31.
”Hirvittävät olivat ne onnettomuudet, jotka kohtasivat Jerusalemia, kun Titus aloitti piirityksen uudelleen. Kaupunki joutui saarroksiin pääsiäisen aikaan, jolloin miljoonat juutalaiset olivat kokoontuneina sen muurien sisäpuolelle.” Suuri taistelu, 31.
From the feast of Tabernacles in the year 66 unto the Passover in the year 70 is three and a half years, which prophetically is twelve hundred and sixty days. From the year 66 to the year 70 pagan Rome trampled down the sanctuary and host, just as papal Rome tread down the holy city for forty-two months from the year 538 unto 1798.
Lehtimajanjuhlasta vuonna 66 pääsiäiseen vuonna 70 on kolme ja puoli vuotta, mikä profeetallisesti on tuhat kaksisataa kuusikymmentä päivää. Vuodesta 66 vuoteen 70 pakanallinen Rooma tallasi pyhäkön ja sotajoukon maahan, aivan niin kuin paavillinen Rooma tallasi pyhän kaupungin neljänkymmenenkahden kuukauden ajan vuodesta 538 vuoteen 1798.
But the court which is without the temple leave out, and measure it not; for it is given unto the Gentiles: and the holy city shall they tread under foot forty and two months. Revelation 11:2.
Mutta temppelin ulkopuolella oleva esipiha jätä mittaamatta äläkä mittaa sitä, sillä se on annettu pakanoille; ja pyhää kaupunkia he tallaavat jalkojensa alle neljäkymmentäkaksi kuukautta. Ilmestyskirja 11:2.
Both pagan Rome and papal Rome trampled down Jerusalem for twelve hundred and sixty days (years), thus identifying that modern Rome would trample down spiritual Jerusalem of the last days for a symbolic period of twelve hundred and sixty days. That symbolic period would commence at the soon-coming Sunday law in the United States, when the deadly wound is healed.
Sekä pakanallinen Rooma että paavillinen Rooma polkivat Jerusalemin jalkoihinsa tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen päivän (vuoden) ajan, osoittaen siten, että nykyinen Rooma polkisi viimeisten päivien hengellisen Jerusalemin jalkoihinsa tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen päivän mittaisen vertauskuvallisen ajanjakson ajan. Tuo vertauskuvallinen ajanjakso alkaisi pian tulevan sunnuntailain myötä Yhdysvalloissa, kun kuolettava haava paranee.
And I saw one of his heads as it were wounded to death; and his deadly wound was healed: and all the world wondered after the beast. And they worshipped the dragon which gave power unto the beast: and they worshipped the beast, saying, Who is like unto the beast? who is able to make war with him? And there was given unto him a mouth speaking great things and blasphemies; and power was given unto him to continue forty and two months. Revelation 13:3–5.
Ja minä näin yhden hänen päistään ikään kuin kuolettavasti haavoitettuna; mutta hänen kuolettava haavansa parani. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa. Ja he kumarsivat lohikäärmettä, joka oli antanut vallan pedolle; ja he kumarsivat petoa sanoen: Kuka on pedon vertainen, ja kuka voi sotia sitä vastaan? Ja sille annettiin suu puhumaan suuria sanoja ja pilkkapuheita, ja sille annettiin valta toimia neljäkymmentäkaksi kuukautta. Ilmestys 13:3–5.
The symbolic forty-two months of papal persecution is the “hour,” of the Sunday law crisis. That “hour” begins with a “sign” (the ensign), and ends with “signs.” The “sign” of the ensign at the Sunday law, will cause any Christians still in Babylon to flee to the glorious holy mountain that has been exalted (lifted up) above the other hills.
Paavillisen vainon vertauskuvalliset neljäkymmentäkaksi kuukautta ovat sunnuntailakikriisin ”hetki”. Tuo ”hetki” alkaa ”merkillä” (viirillä) ja päättyy ”merkkeihin”. Sunnuntailain yhteydessä oleva viirin ”merkki” saa kaikki vielä Babylonissa olevat kristityt pakenemaan sille kirkkaalle pyhälle vuorelle, joka on korotettu (kohotettu) muiden kukkuloiden yläpuolelle.
And it shall come to pass in the last days, that the mountain of the Lord’s house shall be established in the top of the mountains, and shall be exalted above the hills; and all nations shall flow unto it. And many people shall go and say, Come ye, and let us go up to the mountain of the Lord, to the house of the God of Jacob; and he will teach us of his ways, and we will walk in his paths: for out of Zion shall go forth the law, and the word of the Lord from Jerusalem. Isaiah 2:2, 3.
Ja tapahtuu viimeisinä päivinä, että Herran temppelin vuori vahvistetaan vuorten huipuksi, ja se korotetaan kukkuloita ylemmäksi; ja kaikki kansat virtaavat sen tykö. Ja monet kansat lähtevät liikkeelle ja sanovat: Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin, että hän opettaisi meille teitänsä, ja me vaeltaisimme hänen polkujansa; sillä Siionista lähtee laki, ja Herran sana Jerusalemista. Jesaja 2:2, 3.
The flight from the cities at the decree enforcing Sunday worship was typified by both the flight of the Christians in the year 66, and the flight of the church in the year 538 that fled into the wilderness.
Pako kaupungeista sunnuntain vieton pakottavan asetuksen vuoksi oli esikuvattu sekä kristittyjen paossa vuonna 66 että seurakunnan paossa vuonna 538, jolloin se pakeni erämaahan.
And the woman fled into the wilderness, where she hath a place prepared of God, that they should feed her there a thousand two hundred and threescore days. Revelation 12:6.
Ja vaimo pakeni erämaahan, missä hänellä on Jumalan valmistama paikka, jotta häntä siellä elätettäisiin tuhat kaksisataa kuusikymmentä päivää. Ilmestys 12:6.
The destruction of Jerusalem from the first siege to the last siege lasted three and a half years, but a warning message of the coming destruction was given for seven years, three and a half years before the first siege and three and a half years after.
Jerusalemin hävitys ensimmäisestä piirityksestä viimeiseen kesti kolme ja puoli vuotta, mutta varoitussanoma tulevasta hävityksestä annettiin seitsemän vuoden ajan, kolme ja puoli vuotta ennen ensimmäistä piiritystä ja kolme ja puoli vuotta sen jälkeen.
“All the predictions given by Christ concerning the destruction of Jerusalem were fulfilled to the letter. The Jews experienced the truth of His words of warning: ‘With what measure ye mete, it shall be measured to you again.’ Matthew 7:2.
”Kaikki ne ennustukset, jotka Kristus antoi Jerusalemin hävityksestä, täyttyivät kirjaimellisesti. Juutalaiset saivat kokea Hänen varoittavien sanojensa totuuden: ’Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan.’ Matteus 7:2.
“Signs and wonders appeared, foreboding disaster and doom. In the midst of the night an unnatural light shone over the temple and the altar. Upon the clouds at sunset were pictured chariots and men of war gathering for battle. The priests ministering by night in the sanctuary were terrified by mysterious sounds; the earth trembled, and a multitude of voices were heard crying: ‘Let us depart hence.’ The great eastern gate, which was so heavy that it could hardly be shut by a score of men, and which was secured by immense bars of iron fastened deep in the pavement of solid stone, opened at midnight, without visible agency.—Milman, The History of the Jews, book 13.
”Merkkejä ja ihmeitä ilmaantui, ennustaen onnettomuutta ja tuhoa. Keskellä yötä temppelin ja alttarin yllä loisti luonnoton valo. Auringonlaskun aikaan pilviin piirtyivät sotavaunut ja soturit, jotka kokoontuivat taisteluun. Papit, jotka palvelivat yöllä pyhäkössä, kauhistuivat salaperäisistä äänistä; maa vapisi, ja kuultiin äänten paljouden huutavan: ’Lähtekäämme täältä.’ Suuri itäinen portti, joka oli niin raskas, että tuskin kaksikymmentä miestä kykeni sitä sulkemaan ja joka oli varmistettu valtavin rautasalvoin, syvälle kiinteän kivipäällysteen sisään kiinnitetyin, avautui keskiyöllä ilman näkyvää aiheuttajaa. —Milman, The History of the Jews, book 13.
“For seven years a man continued to go up and down the streets of Jerusalem, declaring the woes that were to come upon the city. By day and by night he chanted the wild dirge: ‘A voice from the east! a voice from the west! a voice from the four winds! a voice against Jerusalem and against the temple! a voice against the bridegrooms and the brides! a voice against the whole people!’—Ibid. This strange being was imprisoned and scourged, but no complaint escaped his lips. To insult and abuse he answered only: ‘Woe, woe to Jerusalem!’ ‘woe, woe to the inhabitants thereof!’ His warning cry ceased not until he was slain in the siege he had foretold.” The Great Controversy, 29, 30.
”Seitsemän vuoden ajan eräs mies kulki ylös ja alas Jerusalemin katuja julistaen niitä onnettomuuksia, jotka olivat kohtaavat kaupunkia. Päivin ja öin hän veisasi tätä hurjaa valitusvirttä: ’Ääni idästä! ääni lännestä! ääni neljästä tuulesta! ääni Jerusalemia ja temppeliä vastaan! ääni sulhasia ja morsiamia vastaan! ääni koko kansaa vastaan!’ — Ibid. Tämä outo olento vangittiin ja ruoskittiin, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ainoatakaan valitusta. Solvauksiin ja pahoinpitelyyn hän vastasi vain: ’Voi, voi Jerusalemia!’ ’voi, voi sen asukkaita!’ Hänen varoitushuutoaan ei vaiennettu ennen kuin hänet surmattiin siinä piirityksessä, jonka hän oli ennustanut.” Suuri taistelu, 29, 30.
The final destruction of literal Jerusalem in the year 70 was preceded by “signs and wonders” which identified “disaster and doom.” The warning “signs” were manifested for three and a half years before the first siege and for the three and a half years that led to the destruction. The “signs” (in the plural) that identified the coming destruction was not the “sign” of warning to flee, but a pronouncement of the imminent close of probation.
Kirjaimellisen Jerusalemin lopullista tuhoa vuonna 70 edelsivät ”merkit ja ihmeet”, jotka osoittivat ”onnettomuutta ja perikatoa”. Varoittavat ”merkit” ilmenivät kolmen ja puolen vuoden ajan ennen ensimmäistä piiritystä sekä niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, jotka johtivat tuhoon. Tulevan hävityksen osoittaneet ”merkit” (monikossa) eivät olleet se varoituksen ”merkki”, joka kehotti pakenemaan, vaan julistus koetusajan välittömästä päättymisestä.
In the trampling down of spiritual Jerusalem from 538 to 1798, the “sign” of warning to flee, was when the abomination of desolation was when “that man of sin” was “revealed,” as “the son of perdition; Who opposeth and exalteth himself above all that is called God, or that is worshipped; so that he as God sitteth in the temple of God, showing himself that he is God.”
Hengellisen Jerusalemin tallaamisessa jalkoihin vuosina 538–1798 varoituksen ”merkki” paeta oli se, että hävityksen kauhistus ilmestyi, kun ”tuo laittomuuden ihminen” ”paljastettiin” ”kadotuksen poikana, tuona vastustajana, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä kutsutaan Jumalaksi tai mitä kumarretaan, niin että hän Jumalana istuu Jumalan temppelissä ja osoittaa olevansa Jumala.”
When ye therefore shall see the abomination of desolation, spoken of by Daniel the prophet, stand in the holy place, (whoso readeth, let him understand.) Matthew 24:15.
Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa — joka tämän lukee, se ymmärtäköön — Matt. 24:15.
When the Christians of that history recognized that “sign” they fled into the wilderness for twelve hundred and sixty years.
Kun tuon historian kristityt tunnistivat tuon ”merkin”, he pakenivat erämaahan tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden ajaksi.
“It required a desperate struggle for those who would be faithful to stand firm against the deceptions and abominations which were disguised in sacerdotal garments and introduced into the church. The Bible was not accepted as the standard of faith. The doctrine of religious freedom was termed heresy, and its upholders were hated and proscribed.
Niiden, jotka tahtoivat pysyä uskollisina, täytyi käydä epätoivoinen taistelu pysyäkseen lujina niitä petoksia ja kauhistuksia vastaan, jotka oli verhottu papillisiin vaatteisiin ja tuotu seurakuntaan. Raamattua ei hyväksytty uskon ohjeeksi. Uskonnonvapauden oppia nimitettiin harhaopiksi, ja sen kannattajia vihattiin ja vainottiin.
“After a long and severe conflict, the faithful few decided to dissolve all union with the apostate church if she still refused to free herself from falsehood and idolatry. They saw that separation was an absolute necessity if they would obey the word of God. They dared not tolerate errors fatal to their own souls, and set an example which would imperil the faith of their children and children’s children. To secure peace and unity they were ready to make any concession consistent with fidelity to God; but they felt that even peace would be too dearly purchased at the sacrifice of principle. If unity could be secured only by the compromise of truth and righteousness, then let there be difference, and even war.” The Great Controversy, 45.
”Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen harvalukuinen uskollisten joukko päätti katkaista kaiken yhteyden luopiokirkkoon, jos se yhä kieltäytyisi vapautumasta valheesta ja epäjumalanpalveluksesta. He näkivät, että ero oli ehdoton välttämättömyys, jos he aikoivat olla kuuliaisia Jumalan sanalle. He eivät uskaltaneet suvaita sieluilleen kohtalokkaita erehdyksiä eivätkä antaa esimerkkiä, joka vaarantaisi heidän lastensa ja lastenlastensa uskon. Rauhan ja yksimielisyyden turvaamiseksi he olivat valmiit tekemään minkä tahansa myönnytyksen, joka oli sopusoinnussa uskollisuuden kanssa Jumalalle; mutta he tunsivat, että jopa rauha olisi ostettu liian kalliisti, jos sen hinnaksi tulisi periaatteen uhraaminen. Jos yhteys voitiin saavuttaa vain totuutta ja vanhurskautta koskevalla kompromissilla, silloin olkoon erimielisyyttä, ja jopa sotaa.” The Great Controversy, 45.
Approaching the conclusion of the twelve hundred and sixty years of papal persecution there were “signs” (in the plural), and as with the “signs” at the end of the twelve hundred and sixty days that pagan Rome trampled down literal Jerusalem; those “signs” were not signs to flee.
Lähestyttäessä paavillisen vainon tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden ajanjakson loppua oli “merkkejä” (monikossa), ja samoin kuin niiden “merkkien” kohdalla, jotka ilmenivät niiden tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen päivän lopussa, jolloin pakanallinen Rooma polki maahan kirjaimellisen Jerusalemin, nuo “merkit” eivät olleet merkkejä paeta.
“The Saviour gives signs of His coming, and more than this, He fixes the time when the first of these signs shall appear: ‘Immediately after the tribulation of those days shall the sun be darkened, and the moon shall not give her light, and the stars shall fall from heaven, and the powers of the heavens shall be shaken: and then shall appear the sign of the Son of man in heaven: and then shall all the tribes of the earth mourn, and they shall see the Son of man coming in the clouds of heaven with power and great glory. And He shall send His angels with a great sound of a trumpet, and they shall gather together His elect from the four winds, from one end of heaven to the other.’
”Vapahtaja antaa merkkejä tulostaan, ja enemmänkin: Hän määrää ajan, jolloin ensimmäinen näistä merkeistä ilmestyy: ’Mutta kohta niiden päivien ahdistuksen jälkeen aurinko pimenee, eikä kuu anna valoaan, ja tähdet putoavat taivaalta, ja taivasten voimat järkkyvät. Ja silloin Ihmisen Pojan merkki ilmestyy taivaalle, ja silloin kaikki maan sukukunnat parkuvat, ja he näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä voimassa ja suuressa kirkkaudessa. Ja Hän lähettää enkelinsä suuren pasuunan pauhatessa, ja he kokoavat yhteen Hänen valittunsa neljältä ilmansuunnalta, taivasten ääristä niiden ääriin saakka.’”
“At the close of the great papal persecution, Christ declared, the sun should be darkened, and the moon should not give her light. Next, the stars should fall from heaven. And He says, ‘Learn a parable of the fig tree; When his branch is yet tender, and putteth forth leaves, ye know that summer is nigh: so likewise ye, when ye shall see all these things, know that He is near, even at the doors.’ Matthew 24:32, 33, margin.
”Suuren paavillisen vainon päättyessä, Kristus julisti, auringon oli määrä pimentyä, eikä kuu antaisi valoaan. Seuraavaksi tähtien oli määrä pudota taivaalta. Ja Hän sanoo: ’Ottakaa oppia viikunapuusta. Kun sen oksa on jo pehmennyt ja lehdet puhkeavat, te tiedätte, että kesä on lähellä. Samoin myös te, kun näette kaiken tämän, tietäkää, että Hän on lähellä, aivan ovella.’ Matteus 24:32, 33, marg.”
“Christ has given signs of His coming. He declares that we may know when He is near, even at the doors. He says of those who see these signs, ‘This generation shall not pass, till all these things be fulfilled.’ These signs have appeared. Now we know of a surety that the Lord’s coming is at hand. ‘Heaven and earth shall pass away,’ He says, ‘but My words shall not pass away.’” The Desire of Ages, 631, 632.
”Kristus on antanut merkkejä tulemisestaan. Hän ilmoittaa, että me voimme tietää, milloin Hän on lähellä, aivan ovella. Hän sanoo niistä, jotka näkevät nämä merkit: ’Tämä sukupolvi ei katoa, ennen kuin kaikki nämä tapahtuvat.’ Nämä merkit ovat ilmestyneet. Nyt me tiedämme varmasti, että Herran tulemus on lähellä. ’Taivas ja maa katoavat’, Hän sanoo, ’mutta minun sanani eivät koskaan katoa.’” Alfa ja omega, s. 631, 632.
When “the three and half years of Jerusalem being trampled down” by papal Rome was ending there was a series of “signs,” which identified the coming of Christ and ushered in the Millerite history. Millerite history is to be repeated to the very letter in the last days. Those “signs,” which appeared at “the close of the great papal persecution,” had been typified by “signs” that appeared as the closing of the three and a half years of the trampling down of Jerusalem from the year 66 to 70 by pagan Rome. Therefore, based upon two witnesses there will be a “sign” of the ensign which is lifted up at the hour of the great earthquake which is the sign of warning to flee in the history of modern Rome, and there will also be “signs” in the plural which occur at the closing of modern Rome’s period of persecution in the last days.
Kun paavillisen Rooman suorittaman ”Jerusalemin tallaamisen” ”kolme ja puoli vuotta” oli päättymässä, ilmeni sarja ”merkkejä”, jotka osoittivat Kristuksen tulemuksen ja johdattivat Millerin liikkeen historiaan. Millerin liikkeen historian on määrä toistua aivan kirjaimellisesti viimeisinä päivinä. Nuo ”merkit”, jotka ilmestyivät ”suuren paavillisen vainon päättyessä”, oli esikuvattu niillä ”merkeillä”, jotka ilmenivät pakanuudellisen Rooman suorittaman Jerusalemin tallaamisen kolmen ja puolen vuoden päättyessä vuosina 66–70. Sen tähden kahden todistajan perusteella tulee olemaan ”merkki” lipusta, joka kohotetaan suuren maanjäristyksen hetkellä ja joka on varoituksen merkki paeta nykyisen Rooman historian aikana, ja tulee myös olemaan ”merkkejä” monikossa, jotka ilmenevät nykyisen Rooman vainokauden päättyessä viimeisinä päivinä.
We will continue this study in the next article.
Jatkamme tätä tutkimusta seuraavassa artikkelissa.
“Read the 21st chapter of Luke. In it Christ gives the warning, ‘Take heed to yourselves, lest at any time your hearts be overcharged with surfeiting, and drunkenness, and cares of this life, and so that day come upon you unawares. For as a snare shall it come on all them that dwell on the face of the whole earth. Watch ye therefore, and pray always, that ye may be accounted worthy to escape all these things, and to stand before the Son of man’ (Luke 21:34–36).
”Lue Luukkaan evankeliumin 21. luku. Siinä Kristus antaa varoituksen: ’Mutta pitäkää vaari itsestänne, ettei sydämiänne koskaan raskauta päihtymys ja juoppous sekä tämän elämän huolet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta. Sillä niin kuin ansa se kohtaa kaikkia, jotka asuvat koko maan piirin päällä. Valvokaa siis ja rukoilkaa alati, että teidät katsottaisiin arvollisiksi pääsemään pakoon kaikkea tätä ja seisomaan Ihmisen Pojan edessä’ (Luuk. 21:34–36).”
“The signs of the times are fulfilling in our world, yet the churches generally are represented as slumbering. Shall we not take warning from the experience of the foolish virgins, who when the call came, ‘Behold the bridegroom cometh; go ye out to meet him,’ found that they had no oil in their lamps? And while they went to buy oil, the bridegroom went in to the marriage supper with the wise virgins, and the door was shut. When the foolish virgins reached the banqueting hall, they received an unexpected denial. The master of the feast declared, ‘I know you not.’ They were left standing without in the empty street, in the blackness of the night.” Manuscript Releases, volume 15, 229.
”Aikojen merkit täyttyvät maailmassamme, kuitenkin kirkkojen kuvataan yleisesti uinuvan. Emmekö ottaisi varoitusta tyhmien neitsyiden kokemuksesta, jotka huudon kuuluessa: ’Katso, ylkä tulee; menkää häntä vastaan’, havaitsivat, ettei heidän lampuissaan ollut öljyä? Ja heidän mennessään ostamaan öljyä ylkä meni viisaiden neitsyiden kanssa hääaterialle, ja ovi suljettiin. Kun tyhmät neitsyet saapuivat juhlasaliin, he saivat odottamattoman torjunnan. Pitojen isäntä julisti: ’Minä en tunne teitä.’ Heidät jätettiin seisomaan ulkopuolelle autiolle kadulle yön pimeyteen.” Manuscript Releases, osa 15, 229.