The Book of Daniel - Number Forty-Five

Danielin kirjan ”jokapäiväinen” tunnistettiin William Millerin toimesta pakanallisen Rooman eli pakanuuden vertauskuvaksi, mutta viimeisinä päivinä se on William Millerin perustavien totuuksien hylkäämisen vertauskuva. Se edustaa vuonna 1863 alkaneen kapinan loppua, joka alkoi hylkäämällä Millerin käsityksen Mooseksen ”seitsemästä ajasta” 3. Mooseksen kirjan luvussa kaksikymmentäkuusi. Kun adventismi hylkäsi ”jokapäiväisen” oikean tunnistamisen pakanuudeksi, se muutti Saatanan vertauskuvan Kristuksen vertauskuvaksi. Jesaja osoittaa, että tämä työ oli asioiden kääntämistä ylösalaisin. ”Jokapäiväisen” hylkääminen vakiinnutettiin 1930-luvulla (adventismin kolmannessa sukupolvessa), mutta siitä oli ollut kiistaa jo vuodesta 1901 lähtien (adventismin toisessa sukupolvessa). Kuten muinaisessa Israelissa, totuuden asteittainen hylkääminen johti sellaisen erehdyksen hyväksymiseen, joka sisälsi anteeksiantamattoman synnin ainekset.

Anteeksiantamaton synti saivarteleville juutalaisille tuli ilmi siinä, että he tunnistivat ne teot, jotka Kristus oli tehnyt, saatanan teoiksi. Muinainen Israel on nykyisen Israelin ensisijainen vertauskuva, ja nykyinen Israel teki juuri saman asian, mutta päinvastoin. He ottivat saatanan teot (pakanuuden) ja katsoivat ne Kristuksen teoiksi. Muinaisen Israelin kapinaan sisältyy myös heidän valintansa ottaa Saatana kuninkaakseen.

Pilatuksen tehtävänä oli edustaa pakanallista Roomaa, ja sisar White osoittaa, että se lohikäärme, joka Ilmestyskirjan kahdennessatoista luvussa syöstiin ulos taivaasta, on Saatana, mutta toissijaisessa merkityksessä lohikäärme on myös pakanallinen Rooma. Lohikäärmettä symboloi siis ”jokapäiväinen”. Muinaisen Israelin kapinan päättyminen, jolloin he julkisesti julistivat: ”Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari”, edusti heidän julkista ilmoitustaan siitä, että he olivat kuninkaansa alamaisia, ja heidän kuninkaansa oli Saatana. Tämä kapina Jumalaa vastaan Kuninkaana alkoi profeetta Samuelin päivinä, kun he hylkäsivät Jumalan kuninkaanaan ja vaativat, että heille annettaisiin inhimillinen kuningas, jotta he voisivat olla muiden kansojen kaltaisia.

मु প্রाचीन इस्राएलले कहिल्यै पनि यो बुझेन् कि उनीहरूले परमेश्वरलाई अस्वीकार गरेका थिए, वा कि सांसारिक राजाको लागि उनीहरूको चाहना यति टाढासम्म बढ्नेछ कि उनीहरूले मसीहलाई क्रूसमा टाँगे, र शैतानलाई आफ्ना राजा रोजे। तिनीहरूको विद्रोह तिनीहरूकै आँखाबाट तिनीहरूका आफ्नै आत्म-धार्मिक धारणाहरूले लुकाइदिएको थियो कि परमेश्वरलाई अस्वीकार गरे तापनि, उनीहरू अझै पनि चुनिएका मानिसहरू नै थिए, किनकि आखिर, उनीहरूले यसरी तर्क गरे, शमूएलपछि पनि परमेश्वरले एउटा पवित्र भविष्यवाणीमूलक सेवकाइ कायम राख्नुभएको थियो।

He tulkitsivat väärin profeettojen profeetallisen palvelutehtävän uskoen, että Jumalan profeettojen läsnäolo todisti heidän olevan Jumalan valittu kansa. He eivät nähneet olevansa kaukana Jumalasta ja että profeetat pyrkivät johtamaan heidät takaisin Jumalan luo, sillä he tulkitsivat profeettojen toiminnan todisteeksi Jumalan johdatuksesta. Näin oli siitä huolimatta, että he jatkuvasti torjuivat kaikki heille lähetettyjen profeettojen sanomat. Sama eksytys kohtasi adventismia vuonna 1863.

Adventismi hylkäsi sen liikkeen, joka oli koottu yhteen William Millerin palvelutyön kautta, ja päätti tulla laillisesti rekisteröidyksi kirkoksi samana vuonna, jona se hylkäsi Mooseksen sanoman ”seitsemästä ajasta”, sellaisena kuin Elia (William Miller) sen esitti. Samana vuonna he laativat väärennetyn profeetallisen kartan, jota ei enää voitu lukea ja joka ei enää voinut ”puhua” Habakukin 2:3:n mukaisesti, sillä se vaati selityslehtisen tullakseen ymmärretyksi. Habakukin karttoja voitiin lukea sellaisinaan kuin ne olivat, ja siksi ne saattoivat ”puhua”.

Adventismi kieltäytyi suorittamasta minkäänlaista itsetutkistelua sen valinnan suhteen, jonka he tekivät vuonna 1863, sillä heillähän oli keskuudessaan naisprofeetta, mikä todisti heidän olevan Ilmestyskirjassa tunnistettu jäännöskansa, jolla oli profetian henki. He ilmensivät samaa henkeä ja asennetta kuin muinainen Israel, ja kapina, joka alkoi siitä, että he hylkäsivät ensimmäisen jalokiven, jonka Miller löysi, johti lopulta siihen, että he hylkäsivät myös Millerin tunnistuksen ”jokapäiväisen” jalokivestä.

Nykyaikainen Israel hylkäsi Millerin käsityksen ”jokapäiväisestä”, pakanallisen Rooman vertauskuvasta, joka puolestaan on Saatanan vertauskuva, ja väitti, että ”jokapäiväinen” on Kristuksen vertauskuva. Toisin sanoen nykyaikainen Israel päätti hyväksyä saatanallisen vertauskuvan Kristuksen vertauskuvaksi. Samoin kuin muinainen Israel julisti, ettei heillä ollut muuta kuningasta kuin keisari, pakanallisen Rooman edustaja, joka on Saatanan vertauskuva.

Profeetallisen sovelluksen kannalta tuo valinta edellytti, että nykyajan Israelin täytyisi määritellä uudelleen Danielin seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs luku, juuri ne luvut, joita Ulai-joki edustaa ja jotka olivat tiedon lisääntymisenä milleriläisessä historiassa. Heidät pakotettaisiin muuttamaan noita lukuja, sillä kahdeksas luku viittaa suoraan ”jokapäiväiseen” kolme kertaa.

Sen historian pakottamina, jossa Ulaijoen näky avattiin sinetistä, milleriläiset eivät voineet nähdä mitään muita maallisia valtakuntia ennen kuin Kristus palaisi ja perustaisi iankaikkisen valtakuntansa, kuten Danielin toisen luvun esitys osoittaa. Sen vuoksi he pitivät Rooman neljättä valtakuntaa yhtenä valtakuntana, jolla oli kaksi puolta. Nämä kaksi puolta esitetään suoraan Danielin seitsemännessä ja kahdeksannessa luvussa. Daniel ilmaisee, että näky, jonka hän sai kahdeksannessa luvussa, oli ymmärrettävä yhteydessä seitsemännen luvun näkyyn.

Näky, “joka ilmestyi” Danielille “alussa”, oli seitsemännen luvun näky.

Nämä kaksi näkyä edustavat kahta puolta Raamatun profetian valtakunnista, jotka oli ensin esitetty Danielin toisen luvun yhteydessä. Babylonian, Meedo-Persian, Kreikan ja Rooman neljä valtakuntaa toistettiin seitsemännessä luvussa ja sitten jälleen kahdeksannessa luvussa, mutta siten, että tehtiin ero näiden neljän valtakunnan poliittisten ainesten ja niiden uskonnollisten ainesten välillä. Danielin seitsemännessä luvussa valtakuntia kuvataan petoeläiminä, mutta kahdeksannessa luvussa samat valtakunnat esitetään pyhäkön eläinten välityksellä. Daniel halusi ymmärtää seitsemännen luvun näyn, ja Gabriel tuli hänen luokseen sitä selittämään.

Danielille ilmoitettiin, että nuo neljä petoa olivat neljä maallista valtakuntaa, jotka olisivat olemassa siihen saakka, kunnes Jumalan iankaikkinen valtakunta pystytettäisiin, Danielin toisen luvun mukaisesti. Ennen Jumalan iankaikkisen valtakunnan saapumista oli oleva neljä maallista valtakuntaa, kuten sitä toisessa luvussa kuvasi vuoresta irrotettu kivi, joka täytti koko maan.

Sisar White vei milleriittien käsityksen noista neljästä valtakunnasta paljon pidemmälle kuin milleriittien oman käsityksen, käsitellessään Ilmestyskirjan 13. luvun maapetoa.

Pedot ovat vertauskuvia niistä valloituksista, jotka toteutuivat valtakuntien noustessa valtaan. Petoeläin edustaa profeetallisesti valtakunnan poliittista, taloudellista ja sotilaallista voimaa. Samat valtakunnat, jotka esitetään Danielin kirjan toisessa ja seitsemännessä luvussa, esitetään myös kahdeksannessa luvussa, mutta siellä ne kaikki liitetään Jumalan pyhäköstä johdettuihin aineksiin, ja siten ne edustavat valtakuntien uskonnollista puolta, sillä ne kaikki olivat kirkon ja valtion liittoja.

Luku kahdeksan alkaa sillä, että Daniel vahvistaa elävänsä tuolloin Raamatun profetian ensimmäisen valtakunnan (Babylonin) historian aikana, mutta hänen näkynsä ei osoita mitään symbolia, jonka oli määrä edustaa Babylonia, sillä se alkaa oinaasta, joka edusti toista maallista valtakuntaa, Meedo-Persiaa. Babylonia kuvaavan symbolin puuttuminen on tarkoituksellista, sillä Babylonin ensisijainen ominaispiirre on se, että se edustaa valtakuntaa, joka poistetaan ja myöhemmin ennalleen asetetaan, kuten Nebukadnessarin “seitsemän aikaa” petona elämisen kautta esitetään. Tuon “seitsemän ajan” kuluessa tulee esiin hengellisen Babylonin osatekijä (paavius), sillä paavius on se valtakunta, joka unohdetaan seitsemänkymmenen vertauskuvallisen vuoden ajaksi, joiden aikana sillä oli kuolinhaava. Se seikka, että Daniel ilmoittaa saaneensa näyn “kuningas Belsassarin kolmantena hallitusvuotena”, yksilöi Babylonin valtakunnaksi, joka edeltää toista valtakuntaa, Meedo-Persiaa, mutta samalla se korostaa Babylonia kätkettynä eli unohdettuna valtakuntana, joka unohdetaan yhden kuninkaan päivien aikana.

Kahdeksannen luvun pedot eivät ole petoeläimiä, vaan eläimiä, joita käytettiin uhrieläiminä pyhäkköpalveluksessa. Neljäs valtakunta esitetään ”pienenä sarvena”, ei petona, mutta sarvet kuuluivat Jumalan pyhäkköön, sillä Jumalan pyhäkön alttareissa oli sarvet osana niiden rakennetta.

Daniel ei ainoastaan esittänyt profetian neljää valtakuntaa pyhäkköön liittyvin käsittein, vaan luvun kertomus sisältää myös useita sanoja, jotka ovat johdettu suoraan Jumalan pyhäkköpalveluksesta. Luvun kertomus esitetään pyhäkköpalveluksesta otetuin heprealaisin sanoin, mutta myös pyhäkköpalveluksessa tapahtuvan uhrin esittämisen toiminta on rakennettu luvun rakenteeseen. Se seikka, että Daniel tarkoituksellisesti liitti seitsemännen ja kahdeksannen luvun yhteen, antaa niille, jotka tahtovat nähdä, ymmärtää, että seitsemäs luku yksilöi Raamatun profetian valtakuntien valtiollisen toimintatavan ja kahdeksas luku yksilöi Raamatun profetian valtakuntien kirkollisen toimintatavan.

Adventismin on ollut pakko peittää tämä tosiasia saatanallisilla taruilla, sillä tämä tunnustus paljastaa, että Millerin jalokivet olivat juuri sellaisia kuin Jumala oli ne tarkoittanut olevan. Heidän hylkäämisensä Millerin käsityksestä ”jokapäiväisestä” esitetään väitteenä, että ”Jumalalla ei ollut ymmärrystä”, sillä he väittävät, että kun Jumala antoi Millerille viitekehyksen (pyhien enkelien palvelutyön kautta), se ei ollut tarkka.

Millerin viitekehys oli se profeetallinen rakenne, jonka hän tunnisti ja jota hän käytti, mutta vuodesta 1863 lähtien adventismi palasi luopioprotestantismin ja katolilaisuuden teologisiin sovellutuksiin peittääkseen Millerin unen jalokivet. Adventismi hyväksyi väärän viitekehyksen (kehystetyn asian) hylätäkseen työn ja myös työn Tekijän. Näin tehdessään he väittävät, ettei työn Tekijällä ole ymmärrystä. Tuon viitekehyksen hylkääminen oli ja on yhä sen tiedon lisääntymisen hylkäämistä, joka sineteistä avattiin vuonna 1798. Ne, jotka hylkäävät tiedon lisääntymisen, hylkäävät työn ja työn Tekijän, ja Danielin mukaan he olivat ”jumalattomat”.

”Jumalattomat tekevät jumalattomasti”, osoittaen siten totuuden hylkäämisen asteittaista kärjistymistä. Jumalattomien kehyksen hylkääminen on Jumalan hylkäämistä, ja vastavuoroisesti Jumala hylkää jumalattomat sen hylkäämisen tähden, jonka he pyrkivät toteuttamaan väärennetyn kehyksen avulla.

Jumalan kansa, joka oli Jumalan ”papisto” vuodesta 1844 vuoteen 1863 saakka, hylättiin sen ”tiedon” puutteen tähden, jota oli lisätty William Millerin palvelutyön kautta. On tärkeää tarkastella Hoosean kuudennen jakeen asiayhteyttä, sillä asiayhteys osoittaa totuutta vastaan kohdistuvan kapinan kärjistymisen, jota kuvataan ”tietona”.

Hoosean varoitus kuuluu, että ”Herralla on riita maan asukkaita vastaan, sillä maassa ei ole totuutta eikä laupeutta eikä Jumalan tuntemusta.” Adventismi on Jumalan viimeisten päivien kansa. Sinä päivänä, jona likaharjamies astuu Millerin huoneeseen, adventismi, siihen luettuina kansa, papit ja profeetat, ”joka ei ymmärrä, kaatuu”, sillä he ovat ”liittyneet epäjumaliin”. Heidän epäjumalansa ovat heidän väärennetyt oppinsa, jotka on kudottu väärennettyyn viitekehykseen.

Kapina, jota lisääntyneen tiedon hylkääminen edustaa, on asteittain voimistuva kapina, joka saavuttaa sen pisteen, jossa heidän koetusaikansa päättyy julistukseen, että he ovat liittyneet väärennettyihin oppeihin, jotka pyyhkäistään pois Millerin huoneesta. Heidän kapinansa esitetään jatkuvana haureuden harjoittamisena. Vuodesta 1863 alkaen aina koetusajan päättymiseen saakka he kapinoivat lakkaamatta, kunnes heidät oksennetaan ulos Herran suusta.

Tietämyksen hylkäämisen kapinaa kuvattiin sillä, että he ”jatkuvasti” tekivät aviorikosta, ja vaikka kyseessä ei ole sama heprean sana, merkitys on sama kuin heprean sanalla ”tamid”, joka tarkoittaa ”jatkuvaa” ja joka Danielin kirjassa on käännetty ilmauksella ”jokapäiväinen”.

Seuraavassa artikkelissa jatkamme tutkimustamme Raamatun profetian neljästä valtakunnasta.