Gabriel came to Daniel after he had come to understand the seventy years of captivity of the prophecy of Jeremiah, and the oath and curse of Moses.
Gabriel tuli Danielin luo sen jälkeen, kun tämä oli tullut ymmärtämään Jeremian profetian seitsemänkymmentä vankeuden vuotta sekä Mooseksen valan ja kirouksen.
In the first year of his reign I Daniel understood by books the number of the years, whereof the word of the Lord came to Jeremiah the prophet, that he would accomplish seventy years in the desolations of Jerusalem. . . . Yea, all Israel have transgressed thy law, even by departing, that they might not obey thy voice; therefore the curse is poured upon us, and the oath that is written in the law of Moses the servant of God, because we have sinned against him. And he hath confirmed his words, which he spake against us, and against our judges that judged us, by bringing upon us a great evil: for under the whole heaven hath not been done as hath been done upon Jerusalem. As it is written in the law of Moses, all this evil is come upon us: yet made we not our prayer before the Lord our God, that we might turn from our iniquities, and understand thy truth. Therefore hath the Lord watched upon the evil, and brought it upon us: for the Lord our God is righteous in all his works which he doeth: for we obeyed not his voice. Daniel 9:2, 11–14.
Hänen hallituskautensa ensimmäisenä vuotena minä, Daniel, ymmärsin kirjoista niiden vuosien luvun, joista Herran sana oli tullut profeetta Jeremialle, että hän täyttäisi seitsemänkymmentä vuotta Jerusalemin autioina olemisen ajassa.... Niin, koko Israel on rikkonut sinun lakiasi poikkeamalla pois, niin etteivät he ole totelleet sinun ääntäsi; sentähden kirous on vuodatettu meidän päällemme, samoin vala, joka on kirjoitettuna Jumalan palvelijan Mooseksen lakiin, koska me olemme tehneet syntiä häntä vastaan. Ja hän on vahvistanut sanansa, jotka hän puhui meitä vastaan ja meidän tuomareitamme vastaan, jotka meitä tuomitsivat, tuomalla meidän päällemme suuren onnettomuuden; sillä kaiken taivaan alla ei ole tapahtunut sellaista, kuin on tapahtunut Jerusalemille. Niinkuin on kirjoitettu Mooseksen laissa, kaikki tämä onnettomuus on tullut meidän päällemme; emmekä silti ole rukoilleet Herraa, meidän Jumalaamme, niin että olisimme kääntyneet pois pahoista teoistamme ja tulleet ymmärtämään sinun totuuttasi. Sentähden Herra on valvonut onnettomuutta ja tuonut sen meidän päällemme; sillä Herra, meidän Jumalamme, on vanhurskas kaikissa teoissansa, jotka hän tekee, sillä me emme totelleet hänen ääntänsä. Daniel 9:2, 11–14.
The word that Daniel used that is translated as “the oath,” is the same word Moses used that is translated as “seven times,” in Leviticus twenty-six. Sister White informs us that in chapter nine, Daniel was seeking to understand the relationship of Jeremiah’s period of seventy years and the period of twenty-three hundred years. Gabriel had been commanded in chapter eight to make Daniel understand the vision of the twenty-three hundred days, and Gabriel is finishing his work when he returns in chapter nine, and informs Daniel to mentally separate the two visions that have been the theme of chapters, seven, eight and also nine. Those two visions are the theme of the “increase of knowledge” that was unsealed in 1798.
Sana, jota Daniel käytti ja joka on käännetty sanalla ”vala”, on sama sana, jota Mooses käytti ja joka on käännetty ilmauksella ”seitsemän kertaa” 3. Mooseksen kirjan luvussa kaksikymmentäkuusi. Sister White ilmoittaa meille, että yhdeksännessä luvussa Daniel pyrki ymmärtämään Jeremian seitsemänkymmenen vuoden ajanjakson ja kahdentuhannen kolmensadan vuoden ajanjakson välisen suhteen. Kahdeksannessa luvussa Gabriel oli saanut käskyn saattaa Daniel ymmärtämään kahdentuhannen kolmensadan päivän näyn, ja Gabriel saattaa työnsä päätökseen palatessaan yhdeksännessä luvussa sekä ilmoittaessaan Danielille, että tämän tulee mielessään erottaa toisistaan ne kaksi näkyä, jotka ovat olleet lukujen seitsemän, kahdeksan ja myös yhdeksän teemana. Nuo kaksi näkyä ovat sen ”tiedon lisääntymisen” teema, joka avattiin sineteistään vuonna 1798.
Jeremiah’s seventy years and the “curse” of Moses are both symbols of the “seven times,” as represented by Moses’ “oath,” but Gabriel is going to present the breakdown of the period of twenty-three hundred years. It can only be rightly divided when the relation of the vision (“chazon”) of the trampling down, and the vision (“mareh”) of the appearance are rightly divided. Gabriel began by identifying that a probationary period of four hundred and ninety years was given for the Jews. That period was the same as the four hundred and ninety year period of rebellion which had produced the seventy years of captivity.
Jeremian seitsemänkymmentä vuotta ja Mooseksen ”kirous” ovat molemmat ”seitsemän ajan” vertauskuvia, niin kuin Mooseksen ”vala” sitä edustaa, mutta Gabriel aikoo esittää kahdentuhannen kolmensadan vuoden ajanjakson jaottelun. Se voidaan jakaa oikein vain silloin, kun tallaamisen näyn (”chazon”) ja ilmestymisen näyn (”mareh”) välinen suhde jaetaan oikein. Gabriel aloitti osoittamalla, että juutalaisille oli annettu neljänsadan yhdeksänkymmenen vuoden koetusaika. Tuo ajanjakso oli sama kuin se neljänsadan yhdeksänkymmenen vuoden kapinan ajanjakso, joka oli tuottanut seitsemänkymmentä vuotta kestäneen vankeuden.
The word “determined” in verse twenty-four addresses the period from the going forth of the third decree in 457 BC, until the stoning of Stephen in 34 AD, but the word “determined” in verses twenty-six and twenty-seven is identifying the desolating powers of paganism and papalism.
Sanan ”määrätty” kohdassa kaksikymmentäneljä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka ulottuu kolmannen käskyn antamisesta vuonna 457 eKr. aina Stefanuksen kivittämiseen vuonna 34 jKr. saakka, mutta sanalla ”määrätty” kohdissa kaksikymmentäkuusi ja kaksikymmentäseitsemän yksilöidään pakanuuden ja paaviuden autioittavat vallat.
And after threescore and two weeks shall Messiah be cut off, but not for himself: and the people of the prince that shall come shall destroy the city and the sanctuary; and the end thereof shall be with a flood, and unto the end of the war desolations are determined. And he shall confirm the covenant with many for one week: and in the midst of the week he shall cause the sacrifice and the oblation to cease, and for the overspreading of abominations he shall make it desolate, even until the consummation, and that determined shall be poured upon the desolate. Daniel 9:26, 27.
Ja kuudenkymmenenkahden viikon kuluttua Messias raivataan pois, mutta ei itsensä tähden; ja tulevan ruhtinaan kansa on hävittävä kaupungin ja pyhäkön; ja sen loppu tulee kuin tulva, ja sodan loppuun asti on hävityksistä säädetty. Ja hän on vahvistava liiton monille yhdeksi viikoksi; ja viikon puolivälissä hän lakkauttaa uhritoimituksen ja ruokauhrin, ja kauhistusten levittämisen tähden hän on tekevä sen autioksi aina loppuun saakka, ja se, mikä on säädetty, vuodatetaan autioksi tehdyn päälle. Daniel 9:26, 27.
Gabriel informs Daniel that “after” the “Messiah” was “cut off” the “people of the prince that shall come shall destroy the city and the sanctuary.” Pagan Rome destroyed the “city and sanctuary” in the siege that lasted exactly three and a half years from the year 66 to 70 AD. Gabriel identifies that “the end of the war” would be “with a flood,” and that the war would consist of “desolations.” The war that was accomplished against Jerusalem and the sanctuary was the trampling down that was accomplished by paganism and papalism. The pagan power that would destroy Jerusalem in the beginning was Babylon, but the pagan power that would destroy it after the Messiah was crucified was pagan Rome. But the war against the sanctuary and host was accomplished by two desolating powers, and the second of the two desolating powers in the Scriptures is the papacy.
Gabriel ilmoittaa Danielille, että sen ”jälkeen” kun ”Messias” oli ”raivattu pois”, ”tulevan ruhtinaan kansa hävittää kaupungin ja pyhäkön”. Pakanallinen Rooma hävitti ”kaupungin ja pyhäkön” piirityksessä, joka kesti täsmälleen kolme ja puoli vuotta vuodesta 66 vuoteen 70 jKr. Gabriel osoittaa, että ”sodan loppu” olisi tuleva ”kuin tulva” ja että sota koostuisi ”hävityksistä”. Sota, joka toimeenpantiin Jerusalemia ja pyhäkköä vastaan, oli se tallaaminen, jonka pakanallisuus ja paavius panivat toimeen. Pakanallinen valta, joka alussa hävittäisi Jerusalemin, oli Babylon, mutta pakanallinen valta, joka hävittäisi sen Messiaan ristiinnaulitsemisen jälkeen, oli pakanallinen Rooma. Mutta sota pyhäkköä ja sotajoukkoa vastaan pantiin toimeen kahden hävittävän vallan kautta, ja näistä kahdesta hävittävästä vallasta jälkimmäinen on Kirjoitusten mukaan paavius.
The papacy is the power represented as the “overflowing scourge,” it is the power in verse forty of Daniel eleven, that “overflows and passes over.” The trampling down of Jerusalem that began with Babylon, and continued with the iron nation that spoke dark sentences as represented by Moses in Deuteronomy, was followed by the papacy. Until the end of the trampling down “desolations” were “determined.” In verse twenty-seven, Christ confirms the covenant with many for one week. In the middle of that week, the earthly sacrificial system would cease as Christ began his high priestly ministry in the sanctuary in heaven. Because of the Jews’ disobedience during the probationary time that had been cut off for them, the sanctuary and city were again to be made desolate.
Paavius on se valta, jota kuvataan ”tulvivana ruoskana”; se on Danielin kirjan yhdestoista luvun neljännenkymmenennen jakeen valta, joka ”tulvii yli ja kulkee ylitse”. Jerusalemin tallaamista, joka alkoi Babylonista ja jatkui sillä rautaisella kansalla, joka puhui synkkiä sanoja, niin kuin Mooses esittää 5. Mooseksen kirjassa, seurasi paavius. Jerusalemin tallaamisen loppuun asti ”hävitykset” oli ”säädetty”. Jakeessa kaksikymmentäseitsemän Kristus vahvistaa liiton monien kanssa yhdeksi viikoksi. Tämän viikon puolivälissä maallinen uhrijärjestelmä lakkaisi, kun Kristus aloitti ylimmäispapillisen palvelutyönsä taivaallisessa pyhäkössä. Juutalaisten tottelemattomuuden tähden heille erotetun koetusajan kuluessa pyhäkkö ja kaupunki oli jälleen tehtävä autioiksi.
The verse says “for the overspreading of abominations he shall make it desolate, even until the consummation, and that determined shall be poured upon the desolate.” When the Jews finally filled their cup of probationary time to the brim, the city and sanctuary were to be desolate until the end of the war. At the “consummation” of the trampling down in 1798, it had been “determined” that the papacy would receive a deadly wound. Then the city and the sanctuary were to be restored and rebuilt, as typified when the Jews came out of literal Babylon under the three decrees.
Jakeessa sanotaan: ”kauhistusten levittämisen tähden hän tekee sen autioksi, aina loppuun asti, ja mikä on määrätty, se vuodatetaan aution päälle.” Kun juutalaiset vihdoin täyttivät koetusaikansa maljan piripintaan, kaupungin ja pyhäkön tuli olla autioina sodan loppuun saakka. Tallauksen ”päättyessä” vuonna 1798 oli ”määrätty”, että paavius saisi kuolinhaavan. Silloin kaupungin ja pyhäkön tuli tulla ennalleen asetetuiksi ja jälleen rakennetuiksi, sen esikuvallisen tapahtuman mukaisesti, kun juutalaiset lähtivät kirjaimellisesta Babylonista kolmen käskyn nojalla.
Until the consummation of that war Jerusalem was to be trampled down by the papal power. The prophetic periods that make up the distinct periods within the twenty-three hundred years can only be understood correctly when the relation of the vision of trampling down of the seventy years is understood in connection with the vision of the restoration of the sanctuary and host. To reject the vision of the scattering of Moses curse is to reject the vision of the gathering. The vision of the seventy years is the vision of the scattering. The vision of the twenty-three hundred years is the vision of the gathering. The vision of the seventy years is the “chazon” vision of the scattering, and the vision of the twenty-three hundred years is the “mareh” vision of the gathering.
Tuon sodan loppuun saattamiseen asti Jerusalemia oli määrä tallata paavillisen vallan toimesta. Ne profeetalliset ajanjaksot, jotka muodostavat omat erilliset jaksonsa kahdentuhannen kolmensadan vuoden sisällä, voidaan ymmärtää oikein ainoastaan silloin, kun seitsemänkymmenen vuoden tallaamista koskevan näyn suhde ymmärretään yhteydessä pyhäkön ja sotajoukon ennalleenasettamista koskevaan näkyyn. Hylätä Mooseksen kirouksen hajottamista koskeva näky merkitsee hylätä kokoamista koskeva näky. Seitsemänkymmenen vuoden näky on hajottamisen näky. Kahdentuhannen kolmensadan vuoden näky on kokoamisen näky. Seitsemänkymmenen vuoden näky on hajottamisen ”chazon”-näky, ja kahdentuhannen kolmensadan vuoden näky on kokoamisen ”mareh”-näky.
What therefore God hath joined together, let not man put asunder. Mark 10:9.
Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Mark. 10:9.
The two visions have been prophetically joined together, and to reject one is to reject them both. This fact identifies that in spite of Adventism claiming that they uphold the twenty-three hundred year prophecy, they have rejected the central pillar of Adventism, as certainly as they rejected the “seven times” in 1863. Did not the Jews profess to keep the law of God? Did not ancient Israel profess to be looking for the Messiah? Profession is meaningless if it does not uphold the Word of God.
Nämä kaksi näkyä on profeetallisesti liitetty yhteen, ja toisen hylkääminen on molempien hylkäämistä. Tämä tosiasia osoittaa, että vaikka adventismi väittää pitävänsä voimassa kahdentuhannen kolmensadan vuoden profetian, se on hylännyt adventismin keskeisen pylvään aivan yhtä varmasti kuin se hylkäsi ”seitsemän aikaa” vuonna 1863. Eivätkö juutalaiset tunnustaneet pitävänsä Jumalan lakia? Eikö muinainen Israel tunnustanut odottavansa Messiasta? Tunnustus on merkityksetön, ellei se pidä yllä Jumalan Sanaa.
The Millerites eventually identified October 22, 1844, as the termination of the period of twenty-three hundred days, but their understanding was limited. It was not until after the great disappointment that light came concerning the heavenly sanctuary and Christ’s appearance in the Most Holy Place on that date. Not until after that date, did they see the third angel’s message and the law of God.
Milleriläiset määrittivät lopulta 22. lokakuuta 1844 kahdentuhannen kolmensadan päivän ajanjakson päättymisajaksi, mutta heidän ymmärryksensä oli rajoittunut. Vasta suuren pettymyksen jälkeen saatiin valoa taivaallisesta pyhäköstä ja Kristuksen ilmestymisestä kaikkeinpyhimpään tuona päivänä. Vasta tuon päivämäärän jälkeen he näkivät kolmannen enkelin sanoman ja Jumalan lain.
The Lord intended to increase the prophetic light associated with the twenty-three hundred years, and in 1856, he opened the door to further light, and over the next seven years Adventism closed that door. It was not until after September 11, 2001, that the Lord led students of prophecy back to Hiram Edson’s articles, and the light of the “seven times,” once again began to increase.
Herra aikoi lisätä niihin kahteentuhanteen kolmeensataan vuoteen liittyvää profeetallista valoa, ja vuonna 1856 hän avasi oven lisävalolle, mutta seuraavien seitsemän vuoden aikana adventismi sulki tuon oven. Vasta syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen Herra johdatti profetian tutkijat takaisin Hiram Edsonin kirjoituksiin, ja ”seitsemän ajan” valo alkoi jälleen lisääntyä.
Refusing to see the relation between the twenty-three hundred year prophecy and the prophecy of twenty-five hundred and twenty years, Adventism came to understand October 22, 1844 in a stunted and incomplete fashion.
Kieltäytyessään näkemästä kahdentuhannen kolmensadan vuoden ennustuksen ja kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden ennustuksen välistä yhteyttä adventismi tuli ymmärtämään 22. lokakuuta 1844 typistyneellä ja puutteellisella tavalla.
Once S. S. Snow locked-in the date for the crucifixion, the date of October 22, 1844, was ascertained.
Kun S. S. Snow oli vahvistanut ristiinnaulitsemisen ajankohdan, päivämäärä 22. lokakuuta 1844 määritettiin.
Know therefore and understand, that from the going forth of the commandment to restore and to build Jerusalem unto the Messiah the Prince shall be seven weeks, and threescore and two weeks: the street shall be built again, and the wall, even in troublous times. And after threescore and two weeks shall Messiah be cut off, but not for himself: and the people of the prince that shall come shall destroy the city and the sanctuary; and the end thereof shall be with a flood, and unto the end of the war desolations are determined. And he shall confirm the covenant with many for one week: and in the midst of the week he shall cause the sacrifice and the oblation to cease, and for the overspreading of abominations he shall make it desolate, even until the consummation, and that determined shall be poured upon the desolate. Daniel 9:25–27.
Tiedä siis ja ymmärrä, että siitä hetkestä, jolloin sana annetaan Jerusalemin ennalleen palauttamiseksi ja rakentamiseksi, Messiaaseen, Ruhtinaaseen, on oleva seitsemän viikkoa ja kuusikymmentäkaksi viikkoa; katu rakennetaan jälleen ja muuri, vaikka ahdistavina aikoina. Ja kuudenkymmenenkahden viikon jälkeen Messias hävitetään, eikä hänen tähtensä; ja tulevan ruhtinaan kansa hävittää kaupungin ja pyhäkön; ja sen loppu tulee kuin tulva, ja sodan loppuun asti hävitykset ovat säädetyt. Ja hän vahvistaa liiton monien kanssa yhdeksi viikoksi; ja viikon puolivälissä hän lakkauttaa uhri- ja ruokauhrin, ja kauhistusten siiven tähden hän saattaa sen autioksi aina täyttymykseen asti, ja se, mikä on säädetty, vuodatetaan aution ylitse. Daniel 9:25–27.
The Millerites recognized the correct date for the crucifixion and then the end of the period of twenty-three hundred years was identified. The “cutting off of the Messiah” in “the midst of the week” in which Christ confirmed “the covenant” because of the Jews filling their cup of probationary time to the top, as represented by the “overspreading of Abominations”, was also identified. The cross became the historical waymark that was essential in the recognition of the message of the Midnight Cry.
Milleriläiset tunnistivat oikean päivämäärän ristiinnaulitsemiselle, ja sitten kaksituhattakolmensadan vuoden ajanjakson päättyminen määriteltiin. ”Messiaan hävittäminen” ”viikon puolivälissä”, jolloin Kristus vahvisti ”liiton” sen vuoksi, että juutalaiset täyttivät koetusaikansa maljan ääriään myöten, kuten ”hävitysten siipien” kuvaus esittää, tunnistettiin niin ikään. Rististä tuli historiallinen tienviitta, joka oli välttämätön Keskiyön huudon sanoman tunnistamisessa.
In spite of the light located in the verses that produced such a powerful manifestation of God’s power, the Millerites never reached an understanding of those verses which was represented by Daniel’s desire to understand the relationship of the two visions. The week in which Christ confirmed the covenant was divided into two periods, which Sister White later identified as representing Christ’s personal ministry of three and a half years, followed by his ministry as represented by the disciples. They saw that the historical waymark of the cross became the anchor to ascertain the date of October 22, 1844, but they did not see that it also represented the center of two identical periods of three and a half years, and thus represented the “seven times,” which God through Moses called the “quarrel of his covenant.”
Huolimatta siitä valosta, joka sisältyi niihin jakeisiin, jotka synnyttivät niin voimallisen Jumalan voiman ilmestymän, milleriitit eivät koskaan päässeet ymmärtämään noita jakeita sillä tavoin, jota Danielin halu ymmärtää näiden kahden näyn välinen suhde edusti. Viikko, jonka aikana Kristus vahvisti liiton, jakautui kahteen ajanjaksoon, jotka sisar White myöhemmin tunnisti kuvaavan Kristuksen henkilökohtaista kolmen ja puolen vuoden palvelutyötä, jota seurasi hänen palvelutyönsä opetuslasten edustamana. He näkivät, että ristin historiallisesta tienviitasta tuli ankkuri, jonka avulla voitiin määrittää päivämäärä 22. lokakuuta 1844, mutta he eivät nähneet, että se edusti myös kahden samanlaisen kolmen ja puolen vuoden ajanjakson keskusta ja siten edusti ”seitsemää aikaa”, jota Jumala Mooseksen kautta nimitti ”hänen liittonsa riidaksi”.
Then will I also walk contrary unto you, and will punish you yet seven times for your sins. And I will bring a sword upon you, that shall avenge the quarrel of my covenant: and when ye are gathered together within your cities, I will send the pestilence among you; and ye shall be delivered into the hand of the enemy. Leviticus 26:24, 25.
Silloin minäkin käyn teitä vastaan, ja rankaisen teitä vielä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja minä tuon teitä vastaan miekan, joka kostaa minun liittoni loukkauksen; ja kun te kokoonnutte kaupunkeihinne, minä lähetän ruton teidän keskuuteenne, ja teidät annetaan vihollisen käsiin. 3. Mooseksen kirja 26:24, 25.
When Christ was confirming the covenant with many, it was the covenant that he had a quarrel over with the disobedient Jews. The “quarrel of his covenant,” began in 723 BC, when the Assyrians took the northern kingdom into captivity, and then for twelve hundred and sixty prophetic days, paganism trampled down literal Israel. That trampling down was then followed by another twelve hundred and sixty prophetic days, of papalism trampling down spiritual Israel.
Kun Kristus vahvisti liiton monien kanssa, juuri siitä liitosta hänellä oli riita tottelemattomien juutalaisten kanssa. Hänen liittonsa ”riita” alkoi vuonna 723 eKr., jolloin assyrialaiset veivät pohjoisen valtakunnan pakkosiirtolaisuuteen, ja sitten tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen profeetallisen päivän ajan pakanuus tallasi kirjaimellista Israelia. Tätä tallaamista seurasi sitten vielä toiset tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen profeetallista päivää, jolloin paavius tallasi hengellistä Israelia.
The prophetic week in which Christ confirmed the covenant, in fulfillment of the vision of twenty three hundred years, also represented the vision of twenty-five hundred and twenty years. The Millerites recognized enough of the prophecy of twenty-three hundred years to correctly proclaim the message of the Midnight Cry, but they chose to reject some of the light which Gabriel’s interpretation in chapter nine was meant to convey.
Profeetallinen viikko, jonka aikana Kristus vahvisti liiton täyttäen kahden tuhannen kolmensadan vuoden näyn, edusti myös kahden tuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden näkyä. Milleriläiset ymmärsivät kahden tuhannen kolmensadan vuoden profetiasta riittävästi julistaakseen oikein Keskiyön huudon sanoman, mutta he päättivät hylätä osan siitä valosta, jonka Gabrielin yhdeksännen luvun selityksen oli tarkoitus välittää.
Gabriel had instructed Daniel to rightly divide (mentally separate) the two visions, represented as “matter” and “vision,” and in fulfillment of that counsel Sister White informs us that this was the very burden of Daniel as he sought to understand the relation of the seventy weeks (a symbol of “seven times”), and the twenty-three hundred years.
Gabriel oli opastanut Danielia tekemään oikean erottelun (erottamaan mielessään) näiden kahden näyn välillä, joita kuvataan sanoilla ”asia” ja ”näky”, ja tämän neuvon täyttymyksenä sisar White ilmoittaa meille, että juuri tämä oli Danielin varsinainen huoli hänen pyrkiessään ymmärtämään seitsemänkymmenen viikon (”seitsemän ajan” vertauskuva) ja kahdentuhannen kolmensadan vuoden välistä suhdetta.
Adventism’s rejection of the “seven times,” placed them in a position where they could not understand that the first period of four hundred and ninety years, which was cut off from the twenty-three hundred years, represented the rebellion of the covenant that Moses identifies as the “quarrel of his covenant”.
Adventismin “seitsemän ajan” hylkääminen asetti heidät sellaiseen asemaan, etteivät he voineet ymmärtää, että ensimmäinen neljänsadan yhdeksänkymmenen vuoden ajanjakso, joka oli erotettu kahdestatuhannestakolmestasadasta vuodesta, kuvasi sen liiton kapinaa, jonka Mooses yksilöi ilmauksella “hänen liittonsa riita”.
They were also prevented from recognizing that the crucifixion in the midst of the week did more than simply identify the date, for it identified the very center of Christ’s quarrel with Israel’s disobedience with the blood of the covenant. They were blind to the fact that the blood that was shed for many at the cross, that was confirming his covenant, was also confirming the covenant set forth in Leviticus twenty-five and twenty-six.
Heitä estettiin myös tunnistamasta, että viikon keskellä tapahtunut ristiinnaulitseminen teki muutakin kuin yksinkertaisesti osoitti ajankohdan, sillä se osoitti aivan Kristuksen riidan keskuksen Israelin tottelemattomuutta vastaan liiton veren kautta. He olivat sokeita sille tosiasialle, että veri, joka vuodatettiin monien edestä ristillä ja joka vahvisti hänen liittonsa, vahvisti myös liiton, joka esitetään 3. Mooseksen kirjan luvuissa kaksikymmentäviisi ja kaksikymmentäkuusi.
Ancient Israel took upon themselves a covenant where they defined the covenant as their proclamation “that all that the Lord has said, we will do,” totally unaware that the covenant which Christ was offering required that His law be written upon the heart. Their pharisaical definition of the terms of the covenant prevented them from understanding and accepting the true covenant.
Muinainen Israel otti kantaakseen liiton, jonka he määrittelivät julistuksellaan: ”Kaiken, mitä Herra on puhunut, me teemme”, täysin tietämättöminä siitä, että liitto, jonka Kristus tarjosi, edellytti Hänen lakinsa kirjoittamista sydämeen. Heidän farisealainen määritelmänsä liiton ehdoista esti heitä ymmärtämästä ja hyväksymästä todellista liittoa.
Modern Israel has defined the blood of the cross in the midst of the week in terms which cause the same blindness for modern Israel that was upon ancient Israel when they rejected the Messiah and proclaimed they had no king but Caesar.
Nykyaikainen Israel on määritellyt viikon keskivaiheilla vuodatetun ristin veren sellaisin käsittein, jotka aiheuttavat nykyiselle Israelille saman sokeuden, joka oli muinaisen Israelin yllä silloin, kun he hylkäsivät Messiaan ja julistivat, ettei heillä ollut muuta kuningasta kuin keisari.
Modern Israel is blind to the fact that the history which Gabriel outlined for Daniel not only includes the confirmation of the covenant, but also the scattering that is brought upon those who reject that covenant, for the verses identify that pagan Rome (the prince that was to come), would destroy the city and the sanctuary, and that unto the end of the war (which trampled down the sanctuary and the host) “desolations,” in the plural, were determined.
Nykyinen Israel on sokea sille tosiasialle, että se historia, jonka Gabriel esitti Danielille, ei ainoastaan sisällä liiton vahvistamista, vaan myös sen hajotuksen, joka saatetaan niiden osaksi, jotka hylkäävät tuon liiton; sillä jakeet osoittavat, että pakanallinen Rooma (tuleva ruhtinas) hävittäisi kaupungin ja pyhäkön ja että sodan loppuun asti (sen sodan, joka tallasi maahan pyhäkön ja sotajoukon) oli määrätty ”hävityksiä”, monikossa.
In the history where Christ shed his blood to confirm the covenant with many, the two desolating powers of pagan and papal Rome are specifically identified. The blood shed upon the cross is what Christ brings into the heavenly sanctuary, and is a symbol of His work represented by the “mareh” vision of twenty-three hundred years. That history is woven in with the history of the “chazon” vision of twenty-five hundred and twenty years, as represented by the two desolating powers that would trample down the sanctuary and the host.
Siinä historiassa, jossa Kristus vuodatti verensä vahvistaakseen liiton monien kanssa, pakanallisen ja paavillisen Rooman kaksi hävittävää valtaa yksilöidään nimenomaisesti. Ristillä vuodatettu veri on se, minkä Kristus tuo taivaalliseen pyhäkköön, ja se on vertauskuva Hänen työstään, jota edustaa kahdentuhannen kolmensadan vuoden “mareh”-näky. Tuo historia kietoutuu yhteen kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden “chazon”-näyn historian kanssa, sellaisena kuin sitä edustavat ne kaksi hävittävää valtaa, jotka polkisivat pyhäkön ja sotajoukon maahan.
The truths which were represented in Miller’s dream as jewels shone as bright as the sun, but they were incomplete. In the last days, when the Midnight Cry is repeated to the very letter, those very jewels will be cast into the new, larger casket by the “dirt brush Man”, and they will then shine ten times brighter than they originally did. They become the test of the final Midnight Cry message. Those jewels were specifically identified by the two witnesses prophesied by Habakkuk, as tables. When the two tables of the 1843 and 1850 pioneer charts are laid upon each other “line upon line”, Miller’s jewels are specifically identified, and in so doing those jewels represent the message of the final Midnight Cry.
Ne totuudet, jotka Millerin unessa esitettiin jalokivinä, loistivat kirkkaasti kuin aurinko, mutta ne olivat epätäydellisiä. Viimeisinä päivinä, jolloin keskiyön huuto toistetaan kirjaimellisesti, juuri nuo samat jalokivet heitetään uuteen, suurempaan rasiaan ”harjamiehen” toimesta, ja silloin ne loistavat kymmenen kertaa kirkkaammin kuin alun perin. Niistä tulee lopullisen keskiyön huudon sanoman koetinkivi. Habakukin ennustamat kaksi todistajaa yksilöivät nämä jalokivet nimenomaisesti tauluiksi. Kun vuoden 1843 ja 1850 pioneerikarttojen kaksi taulua asetetaan päällekkäin ”rivi rivin päälle”, Millerin jalokivet yksilöidään tarkasti, ja siten nämä jalokivet edustavat lopullisen keskiyön huudon sanomaa.
Most of the truths upon the two charts illustrate prophecies that were fulfilled prior to 1844, such as the identification of the beasts of Daniel seven and eight. The image of Daniel two is represented. The argument over whether it is Rome or Antiochus Epiphanes which establishes the vision is there. The first disappointment and the tarrying time of Habakkuk and the ten virgins is there. The arrival of the third angel is there, as is the heavenly sanctuary. “The daily” as a symbol of paganism is there. And of course, the three Woes of Islam are there. When brought together the charts represent an illustration of the “increase of knowledge” that takes place when the Lion of the tribe of Judah unseals a prophetic truth.
Suurin osa kahdessa kartassa esitetyistä totuuksista havainnollistaa profetioita, jotka täyttyivät ennen vuotta 1844, kuten Danielin seitsemännen ja kahdeksannen luvun petojen tunnistaminen. Danielin toisen luvun kuvapatsas on esitettynä. Siinä on käsitelty kysymys siitä, onko näkyä vahvistava valta Rooma vai Antiokhos Epifanes. Siinä ovat ensimmäinen pettymys sekä Habakukin ja kymmenen neitsyen viipymisen aika. Siinä on kolmannen enkelin saapuminen, samoin kuin taivaallinen pyhäkkö. Siinä on ”jokapäiväinen” pakanuuden vertauskuvana. Ja siinä ovat tietenkin islamin kolme voi-huutoa. Yhdessä tarkasteltuina kartat muodostavat havainnollistuksen siitä ”tiedon lisääntymisestä”, joka tapahtuu, kun Juudan sukukunnan Leijona avaa sinetin profeetallisesta totuudesta.
As we wind down our consideration of the vision of the Ulai River as the symbol of the prophetic knowledge that was unsealed at the time of the end in 1798, which increased to make up the jewels in the new, larger casket of William Miller’s dream, we will revisit the Millerite truths which were incomplete in their history. Some were left in an incomplete state because of the time in history in which the Millerites were living, and others were left incomplete through the disobedience of those who refused to keep up with the advancing light of the third angel.
Kun päätämme tarkastelumme Ulaijoen näystä vertauskuvana siitä profeetallisesta tiedosta, joka avattiin sinetistä lopun aikana vuonna 1798 ja joka lisääntyi muodostaakseen jalokivet William Millerin unen uudessa, suuremmassa lippaassa, palaamme niihin milleriittisiin totuuksiin, jotka jäivät heidän historiassaan epätäydellisiksi. Jotkut jäivät keskeneräiseen tilaan sen historiallisen ajankohdan vuoksi, jossa milleriitit elivät, ja toiset jäivät epätäydellisiksi niiden tottelemattomuuden vuoksi, jotka kieltäytyivät seuraamasta kolmannen enkelin etenevää valoa.
We will continue these things in the next article.
Jatkamme näiden asioiden käsittelyä seuraavassa artikkelissa.
“Those whom God has sent with a message are only men, but what is the character of the message which they bear? Will you dare to turn from, or make light of, the warnings, because God did not consult you as to what would be preferred? God calls men who will speak, who will cry aloud and spare not. God has raised up his messengers to do his work for this time. Some have turned from the message of the righteousness of Christ to criticize the men and their imperfections, because they do not speak the message of truth with all the grace and polish desirable. They have too much zeal, are too much in earnest, speak with too much positiveness, and the message that would bring healing and life and comfort to many weary and oppressed souls, is, in a measure, excluded; for just in proportion as men of influence close their own hearts and set up their own wills in opposition to what God has said, will they seek to take away the ray of light from those who have been longing and praying for light and for vivifying power. Christ has registered all the hard, proud, sneering speeches spoken against his servants as against himself.
”Ne, jotka Jumala on lähettänyt sanoman kanssa, ovat vain ihmisiä, mutta millainen on sen sanoman luonne, jota he kantavat? Uskallatko kääntyä siitä pois tai vähätellä varoituksia siksi, ettei Jumala kysynyt sinulta, mitä olisi pidetty parempana? Jumala kutsuu miehiä, jotka puhuvat, jotka huutavat ääneen eivätkä säästä. Jumala on herättänyt sanansaattajansa tekemään työnsä tätä aikaa varten. Muutamat ovat kääntyneet pois Kristuksen vanhurskauden sanomasta arvostellakseen miehiä ja heidän puutteitaan, koska nämä eivät esitä totuuden sanomaa kaikella sillä armollisuudella ja hiotulla muodolla, jota toivottaisiin. Heillä on liikaa intoa, he ovat liian vakavia, he puhuvat liian varmasti, ja sanoma, joka toisi parannuksen ja elämän ja lohdutuksen monille väsyneille ja sorretuille sieluille, suljetaan siinä määrin pois; sillä aivan siinä suhteessa kuin vaikutusvaltaiset miehet sulkevat oman sydämensä ja asettavat oman tahtonsa vastustamaan sitä, mitä Jumala on sanonut, he pyrkivät riistämään valonsäteen niiltä, jotka ovat ikävöineet ja rukoilleet valoa ja elävöittävää voimaa. Kristus on merkinnyt kaikki kovat, ylpeät, ivalliset puheet, jotka on lausuttu hänen palvelijoitaan vastaan, ikään kuin ne olisi lausuttu häntä itseään vastaan.”
“The third angel’s message will not be comprehended, the light which will lighten the earth with its glory will be called a false light, by those who refuse to walk in its advancing glory. The work that might have been done, will be left undone by the rejecters of truth, because of their unbelief. We entreat of you who oppose the light of truth, to stand out of the way of God’s people. Let Heaven-sent light shine forth upon them in clear and steady rays. God holds you to whom this light has come, responsible for the use you make of it. Those who will not hear will be held responsible; for the truth has been brought within their reach, but they despised their opportunities and privileges. Messages bearing the divine credentials have been sent to God’s people; the glory, the majesty, the righteousness of Christ, full of goodness and truth, have been presented; the fullness of the Godhead in Jesus Christ has been set forth among us with beauty and loveliness, to charm all whose hearts were not closed with prejudice. We know that God has wrought among us. We have seen souls turn from sin to righteousness. We have seen faith revived in the hearts of the contrite ones. Shall we be like the lepers that were cleansed who went on their way, and only one returned to give glory to God? Let us rather tell of his goodness, and praise God with heart, with pen, and with voice.” Review and Herald, May 27, 1890.
”Kolmannen enkelin sanomaa ei tulla ymmärtämään; ne, jotka kieltäytyvät vaeltamasta sen etenevässä kirkkaudessa, nimittävät sitä valoa, joka on valaiseva maan kirkkaudellaan, vääräksi valoksi. Työ, joka olisi voitu tehdä, jää tekemättä niiden toimesta, jotka hylkäävät totuuden epäuskonsa tähden. Me pyydämme teitä, jotka vastustatte totuuden valoa, väistymään pois Jumalan kansan tieltä. Antakaa taivaasta lähetetyn valon loistaa heidän ylleen kirkkaina ja vakaina säteinä. Jumala pitää teitä, joiden luo tämä valo on tullut, vastuullisina siitä, miten sitä käytätte. Ne, jotka eivät tahdo kuulla, tullaan pitämään vastuullisina; sillä totuus on tuotu heidän ulottuvilleen, mutta he halveksivat tilaisuuksiaan ja etuoikeuksiaan. Sanomia, joissa on jumalalliset tunnusmerkit, on lähetetty Jumalan kansalle; Kristuksen kirkkaus, majesteetti ja vanhurskaus, täynnä hyvyyttä ja totuutta, on esitetty; Jeesuksessa Kristuksessa olevan jumaluuden koko täyteys on asetettu esille keskuudessamme kauneudessa ja suloisuudessa, viehättämään kaikkia, joiden sydäntä ennakkoluulo ei ollut sulkenut. Me tiedämme, että Jumala on vaikuttanut keskuudessamme. Olemme nähneet sielujen kääntyvän synnistä vanhurskauteen. Olemme nähneet uskon elpyvän särjettyjen sydämissä. Olemmeko kuin ne puhdistetut spitaaliset, jotka menivät tiehensä ja joista vain yksi palasi antamaan kunnian Jumalalle? Kertokaamme pikemminkin hänen hyvyydestään ja ylistäkäämme Jumalaa sydämellä, kynällä ja äänellä.” Review and Herald, 27. toukokuuta 1890.