The Eighth is of the Seven - Number One

William Miller perusti profeetallisen sanomansa kahden hävittävän vallan kehykseen, jotka hän tunnisti oikein pakanalliseksi Roomaksi ja paavilliseksi Roomaksi.

Adventismin teologit myöntävät sen tosiasian, että Millerin profeetallisen sovelluksen viitekehyksenä olivat pakanuuden ja paaviuden kaksi hävittävää valtaa, vaikkakin he pitävät sitä ainoastaan milleriläisen historian analyysina eivätkä Jumalan hänelle antamana totuutena.

„Sein Engel“ wird von Schwester White ausdrücklich als Gabriel bezeichnet.

“Ihmeellinen ajatus — että enkeli, joka kunnian puolesta on lähinnä Jumalan Poikaa, on se, joka on valittu avaamaan Jumalan aivoitukset” William Millerin mielelle. Ei ainoastaan Gabriel, vaan enkelit monikossa ohjasivat hänen ymmärrystään profetioista, “jotka olivat aina olleet pimeitä Jumalan kansalle”. Gabriel ja muut enkelit johdattivat Milleriä Raamatun halki järjestyksessä 1. Mooseksen kirjasta alkaen. Näin hänet johdatettiin Raamatun pisimpään aikaprofetiaan, joka on 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennennennen luvun “seitsemän aikaa” (kaksituhatta viisisataa kaksikymmentä vuotta), jo kauan ennen kuin hänet johdatettiin Danielin kirjan kahdeksannen luvun neljännentoista jakeen kahteentuhanteen kolmeensataan päivään.

Ensimmäisen maininnan sääntö vahvistaa, että ensimmäiseksi mainittu asia on kaikkein tärkein, ja ensimmäinen asia, joka mainitaan Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun ensimmäisessä jakeessa, on se viestintäprosessi, jota Isä käyttää antaessaan sanoman Jeesukselle, joka puolestaan antaa sen enkelilleen, joka sitten antaa sen profeetalle, joka sen jälkeen kirjoittaa sen ja lähettää sen seurakunnille. Kun adventismi hylkäsi William Millerin työn ja löydökset, se ei ainoastaan hylännyt perustuksiaan, vaan se hylkäsi myös juuri sen viestintäprosessin, joka johdatti Millerin hänen ymmärrykseensä, ja se hylkäsi prosessin, joka on ainoa väylä, jonka kautta ihmiset voivat ymmärtää Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen, joka avataan juuri ennen koetusajan päättymistä.

Milleriä johdatettiin ymmärtämään, että 3. Mooseksen kirjan seitsemän aikaa alkoivat vuonna 677 eKr. Vasta vuonna 1856 Herra käytti Hiram Edsonia osoittamaan, että myös seitsemän ajan hajotus pantiin täytäntöön Israelin pohjoisia kymmentä heimoa vastaan. Herra pyrki kehittämään seitsemän ajan ymmärrystä sopusoinnussa Millerin seitsemää aikaa koskevan perustavan löydön kanssa, mutta pitkälle sen yli. Mutta vuonna 1856 Hiram Edsonin esittämä valo päättyi salaperäisesti, sillä sarjan kahdeksas artikkeli päättyi Review and Heraldin silloisen toimittajan James Whiten sanoihin: ”Jatkuu.” Sen oli määrä ”jatkua”, mutta vasta syyskuun 11. päivän 2001 jälkeisenä aikana, jolloin Herra johdatti kansansa ”vanhoille poluille” ja lopulta Hiram Edsonin kirjoittamaan keskeneräiseen artikkelisarjaan.

Emme käsittele tällä hetkellä sitä kapinaa, joka alkoi pian suuren pettymyksen jälkeen, vaan ainoastaan osoitamme, että vaikka Miller johdatettiin 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennessäkuudennessa luvussa esitettyihin ”seitsemään aikaan”, on selvää, että Herra tarkoitti lisätä alkuperäistä ymmärrystä noista seitsemästä ajasta Millerin aiheesta omaksuman perustavan ymmärryksen yli. Hän valitsi Hiram Edsonin, saman palvelijan juuri tuosta historiasta, jonka Hän oli aiemmin valinnut saamaan näyn Kristuksesta siirtymässä kaikkeinpyhimpään 23. lokakuuta 1844.

Tästä syystä käytin adventistiteologin sanoja tunnustaakseni, että kaiken Millerin profeetallisen soveltamisen viitekehys perustui hänen ymmärrykseensä kahdesta hävittävästä vallasta, jotka Danielin kirjassa esitetään ”jokapäiväisenä” (pakanuutena), mikä liittyy aina joko ”rikkomukseen” tai ”kauhistukseen”, kummankin edustaessa paavillisuuden hävittävän vallan eri puolia. Millerin perustavanlaatuinen ymmärrys roomalaisista valloista on suuresti lisääntynyt siitä historiasta lähtien, jota hän esittää.

Jumalan enkelit, Gabriel mukaan lukien, johdattivat Millerin niihin käsityksiin, joita hän julisti. Näihin käsityksiin sisältyivät ne profetiat, joita hän julisti, ne raamatuntulkinnan säännöt, joita hän käytti, sekä myös se viitekehys, jonka avulla hän saattoi jäsentää profetiat oikein. Millerille annettiin viitekehys, jonka mukaan Danielin kirjassa käsitellyt kaksi hävittävää valtaa olivat pakanallinen Rooma ja paavillinen Rooma. Future for America johdatettiin viitekehykseen, jossa kolme hävittävää valtaa ovat lohikäärme, peto ja väärä profeetta.

Future for America -järjestön viitekehys rakentuu Millerin työn varaan, mutta ulottuu pidemmälle siitä, mihin hänen työnsä päättyi. Adventismi hylkäsi hänen viitekehyksensä ja palasi luopioprotestantismin ja Rooman teologiaan. Sama profetian linja, joka alkaa Danielin kirjassa, jatkuu Ilmestyskirjassa.

Miller ei kyennyt käsittämään Ilmestyskirjan profetioita, sillä se pakanuuden ja paaviuden kehityslinja, joka Danielin kirjassa on niin selvästi yksilöity, laajennetaan Ilmestyskirjassa kattamaan myös seuraava vainoava valta, joka astuu esiin profeetallisen historian näyttämöllä.

Millerille Ilmestyskirjan kolmannentoista luvun meripeto ja maapeto edustivat pakanallista Roomaa, jota seurasi paavillinen Rooma. Miller pyrki myös soveltamaan tulkintakehystään Ilmestyskirjan seitsemänteentoista lukuun, mutta paaviuden kuolinhaavan paraneminen sekä Yhdysvaltojen ja Yhdistyneiden kansakuntien profeetallinen rooli olivat sen jumalallisen kehyksen ulkopuolella, jonka enkelit olivat hänelle antaneet. Hänen käsityksensä mukaan Ilmestyskirjan kolmannentoista luvun maasta nouseva peto oli paavius.

Miller oli se sanansaattaja, jota oli määrä käyttää poistamaan protestantismin vaippa niiden nimikristittyjen protestanttien käsistä, jotka olivat tulleet ulos pimeästä keskiajasta. Ajanjakso, jolloin Yhdysvallat puhuisi lohikäärmeen tavoin, jolloin republikaanisuus muuttuisi demokratiaksi ja luopio-protestantismi yhtyisi luopiovaltion kanssa sekä toistaisi kirkon ja valtion liiton, joka on paavikunnan kuva, oli hänen aikanaan vielä tulevaisuudessa. Tästä syystä hän pyrki sijoittamaan Ilmestyskirjan siihen jumalalliseen kehykseen, joka hänelle oli annettu enkelien kautta.

Hänet valittiin ymmärtämään tiedon lisääntyminen, joka syntyi vuonna 1798, kun Danielin kahdeksannen ja yhdeksännen luvun Ulai-joen näky avattiin. Amerikan tulevaisuuden osana oli ymmärtää Danielin kymmenennen–kahdennentoista luvun Hiddekel-joen näky, joka avattiin vuonna 1989, jolloin, niin kuin Danielin yhdentoista luvun jakeessa neljäkymmentä kuvataan, paavikunta ja Yhdysvallat pyyhkäisivät pois entistä Neuvostoliittoa edustaneet maat.

Se viitekehys, jonka enkelit antoivat Future for Americalle, perustui lohikäärmeen, pedon ja väärän profeetan kolmiosaisen liiton yhteydessä tapahtuvan profetian tunnistamiseen ja soveltamiseen.

Milleriitat esittivät ensimmäisen ja toisen enkelin sanoman julistaen tuomion alkamista. Future for America esittää kolmannen enkelin sanoman.

Jotta kolmannen enkelin sanoma esitettäisiin oikein, on esitettävä myös kahden ensimmäisen enkelin sanomat, sillä meille on ilmoitettu, ettei kolmatta voi olla ilman ensimmäistä ja toista. Ensimmäinen ja toinen sanoma ovat perustus, ja kolmas on kulmakivi, mutta kolmas sanoma ei koskaan kiellä eikä ole ristiriidassa ensimmäisen ja toisen kanssa. Jos niin tapahtuu, se ei ole aito sanoma.

Milleriittien historian ja meidän historiamme välillä on hyvin merkillepantava rinnastus. Milleriitit olivat alku, ja me olemme loppu. He esittivät ja elivät ensimmäisen ja toisen enkelin sanomat. Me esitämme kolmannen enkelin sanoman. Heidän avaamaton sanomansa (Ulain näky) löytyy Danielin kirjan kahdesta luvusta, ja meidän sanomamme (Hiddekelin näky) löytyy kolmesta luvusta. He tunnistivat ensimmäisen ja toisen vitsauksen, ja elivät toisen vitsauksen täyttymyksen aikana. Me tunnistamme kolmannen vitsauksen ja elämme sen täyttymyksen aikana. Heidän profeetallisen sovellutuksensa viitekehys oli pakanallinen Rooma (lohikäärme) ja paavillinen Rooma (peto). Meidän profeetallisen sovellutuksemme viitekehys on moderni Rooma kolmiosaisena petona.

Kun alamme tarkastella Ilmestyskirjan seitsemännessätoista luvussa esiintyvää paavillisen Rooman ominaisuutta, että se on kahdeksas ja kuitenkin yksi niistä seitsemästä, on syytä pohtia, mitä milleriitit perustavan historian aikana ymmärsivät Roomasta. Kolmannella enkelillä on oleva lisävaloa, mutta tuo valo ei koskaan ole ristiriidassa vakiintuneen totuuden kanssa.

Danielin luvut kaksi, seitsemän, kahdeksan, yksitoista ja kaksitoista osoittavat Rooman muiden valtojen joukossa. Tarkastelemme Rooman kahta vaihetta ennen vuotta 1798—pakanallista ja paavillista—Millerin profeetallisten sovellusten viitekehyksenä. Miller ja pioneerit osoittavat, että Danielin luvun yksitoista jakeessa neljätoista mainitut ”sinun kansasi ryöstäjät” edustavat Roomaa.

Tässä jakeessa on otettava huomioon ainakin kaksi tärkeää seikkaa. Jakeessa esiintyvä sana ”näky” on toinen niistä kahdesta hepreankielisestä sanasta Danielin kirjassa, jotka on käännetty sanalla ”näky”. Toinen hepreankielisistä sanoista, jotka on käännetty sanalla ”näky”, on châzôn, ja se merkitsee unta tai profetiaa tai näkyä. Sana châzôn ilmaisee profeetallista historiaa tai ajanjaksoa, ja se esiintyy Danielin kirjassa kymmenen kertaa, ja se on aina käännetty sanalla ”näky”.

Toinen heprean sana, joka myös käännetään sanalla ”näky”, on mar-eh’, ja se merkitsee ilmestystä tai ulkomuotoa. Sana mar-eh’ viittaa yksittäiseen näkyyn, tiettyyn ajankohtaan. Heprean sana mar-eh’ esiintyy Danielin kirjassa kolmetoista kertaa, ja se on käännetty kuusi kertaa sanalla ”näky”, neljä kertaa sanalla ”kasvot”, kaksi kertaa sanalla ”näkö” ja kerran ilmauksella ”hyvännäköinen”.

Kansasi ryöstäjät edustavat Roomaa, ja sen tähden Roomaa koskeva profeetallinen aihe muodostaa Danielin kirjan profeetallisen ”näyn”. Tästä syystä on tärkeää ymmärtää Rooman merkitys profeetallisena vertauskuvana.

Profeetallinen logiikka vaatii, että sana ”näky”, joka edustaa profeetallista historiaa, on sama ”näky”, jota käsitellään Ilmestyskirjassa, sillä inspiraatio osoittaa, että Daniel ja Ilmestyskirja ovat sama kirja, että ne täydentävät toisiaan, että ne vievät toisensa täydellisyyteen ja että sama profetian linja, joka sijaitsee Danielissa, otetaan uudelleen esille Ilmestyskirjassa. Nämä Profetian Hengen esittämät kohdat on jo sisällytetty tähän artikkelisarjaan, joten en sisällytä niitä uudelleen. Lisään vielä yhden kohdan, jonka olemme jo aiemmin ottaneet mukaan sisar Whitelta. Tuo kohta on, että kaikki Raamatun kirjat yhtyvät ja päättyvät Ilmestyskirjaan. Profeetallisen historian ”näky” (châzôn), joka löytyy Danielista ja vahvistuu Roomaa koskevan profeetallisen aiheen yhteydessä, edustaa profeetallisen historian näkyä kautta koko Raamatun. Kaikki Raamatun kirjat yhtyvät ja päättyvät Ilmestyskirjaan, eikä Jumala koskaan ole ristiriidassa itsensä kanssa. Ei koskaan! Jos luulet niin, ymmärrät jotakin väärin. Juuri sama heprealainen sana (châzôn) on käännetty sanaksi ”näky” myös Sananlaskujen kirjassa.

Se on ensimmäinen seikka, joka on otettava huomioon tämän jakeen yhteydessä. Jos ymmärrämme Rooman väärin, emme voi vahvistaa profeetallisen historian näkyä. Tämä tosiasia määrittää olennaisesti niiden jesuiittojen ja muiden kautta historian tekemät pyrkimykset, jotka ovat tuoneet esiin väärennetyn teologian tuhotakseen Roomaa koskevan profeetallisen aiheen. Kun tarkastelemme Roomaa koskevaa perustavanlaatuista ymmärrystä, meidän tulee pitää tämä mielessämme.

Jos et kykene näkemään antikristuksen (Rooman) merkitystä, liityt Roomaan, ja tämä varoitus on asetettu siihen asiayhteyteen, kykeneekö ymmärtämään Danielin ja Ilmestyskirjan kirjat vai ei. Milleriläiset rakensivat adventismin perustavan ymmärryksen sen varaan, että he tunnistivat Rooman. He ymmärsivät, että Roomaa edustivat kaksi hävittävää valtaa, että molemmat olivat Rooman vaiheita, mutta he eivät olleet historian kohdassa, jossa he olisivat voineet nähdä Rooman kolmiosaisena liittona, sellaisena kuin se on esitetty Ilmestyskirjassa. Daniel on sen vuoksi perustus, jota Milleriläiset edustavat, ja Ilmestyskirja on huippukivi, jota Future for America edustaa. Danielin yhdentoista luvun neljästätoista jakeesta on vielä toinen kohta, jonka haluamme tuoda esiin.

Miller ja pioneerit ymmärsivät, että Nebukadnessarin unen kuvapatsas edusti neljää valtakuntaa: Babyloniaa, Meedo-Persiaa, Kreikkaa ja Roomaa. He eivät voineet nähdä neljännen valtakunnan tuolle puolen, sillä he ymmärsivät, että paavillinen Rooma oli yksinkertaisesti Rooman toinen vaihe ja että sen vuoksi neljäs valtakunta oli päättynyt vuonna 1798. Historiallisesta näkökulmastaan katsoen ainoa jäljellä oleva profeetallinen tienviitta oli Kristuksen toinen tuleminen, jolloin vuoresta irti hakattu kivi iskisi kuvapatsaan jalkoihin. Milleriläiset tunnistivat profeetalliset erot pakanallisen ja paavillisen Rooman välillä, mutta koska heidän oli pakko sovittaa vuosi 1798 yhteen Kristuksen paluun kanssa, he eivät voineet nähdä neljää valtakuntaa pitemmälle.

Ilmestyskirjan seitsemästoista luku on Raamatun profetian valtakuntien viimeinen tunnistus, ja se osoittaa, että seitsemän valtakuntaa on kukistunut ja että kahdeksas valtakunta on nykyajan Rooman kolmiosainen liitto. Jos ensimmäinen viittaus Raamatun profetian valtakuntiin on Danielin kirjan toinen luku, ja sitä se aivan varmasti on, niin viimeisen viittauksen tulisi havainnollistua ensimmäisen viittauksen avulla. Kuinka Danielin kirjan toisen luvun neljä valtakuntaa voivat olla sopusoinnussa Ilmestyskirjan seitsemännentoista luvun kahdeksan valtakunnan kanssa?

Muistakaa siis edetessämme, etteivät milleriitit voineet nähdä profeetallisia tapahtumia oman historiansa tuolle puolen. Sanoma, jonka he ymmärsivät ja julistivat, osoitti Kristuksen toisen tulemuksen profeetallisen historian seuraavaksi tienviitaksi. Mutta jos milleriittien ymmärrys Roomasta profeetallisen historian näyn vahvistavana vertauskuvana sekä myös Danielin toisen luvun opetus ovat molemmat milleriittien perustotuuksia, kuinka tämä voi olla sopusoinnussa Ilmestyskirjan seitsemännentoista luvun kahdeksan kuningaskunnan kanssa?

Jos olet epävarma siitä, onko Danielin toisen luvun patsaskuva perustavanlaatuinen, sinun tarvitsee vain tarkastella vuoden 1843 ja 1850 tienraivaajakaavioita. Molemmissa on kuvattuna Danielin toisen luvun patsaskuva. Yhtä merkittävää on se, että Ellen White toteaa molempien kaavioiden olevan Jumalan johdatuksesta ja Hänen suunnitelmansa mukaisesti laadittuja.

Vuoden 1850 kartasta hän totesi:

Maailmassa on vanha sananlasku, joka kuuluu: ”Erehdyksellä on monta polkua, mutta totuudella vain yksi.” On useita erilaisia erehdyksiä, joita on käytetty estämään ihmisiä tunnistamasta, että Ilmestyskirjan seitsemännessätoista luvussa esiintyvä nykyinen Rooma on kahdeksas pää, joka on niistä seitsemästä. Yksi niistä erehdyksistä, jota adventismin teologit käyttävät, on historian valtakuntien vääristely. En viittaa tässä Raamatun profetian valtakuntiin; nämä ovat kaksi eri nimitystä. Raamatun profetian valtakunnat perustuvat niiden ensimmäiseen mainintaan Danielin kirjan toisessa luvussa, mutta ennen Babylonia oli olemassa historian valtakuntia. Ellen White yksilöi selvästi, keitä historian valtakunnat olivat, mutta adventismin teologit sivuuttavat innoitetun todistuksen ja luovat historian valtakunnille järjestyksen, joka hämärtää sen ymmärtämisen, että Rooma nousee aina esiin kahdeksantena ja on niistä seitsemästä. Kuitenkin juuri Rooma vahvistaa näyn.

Adventismin ja luopuneen protestantismin teologit väittävät, että historian valtakunnat olivat Egypti, Assyria, Babylon, Meedo-Persia, Kreikka, Rooma ja niin edelleen. Sisaret White ilmoittaa meille, että on olemassa historian kolmas valtakunta, jonka he päättävät jättää pois. Jättävätkö he pois tuon valtakunnan vai jättävätkö he pois Profetian Hengen? Molemmat.

Tässä katkelmassa on paljon valoa meidän aikaamme varten, mutta se, mitä haluan tuoda esiin, on se, että sisar White osoittaa selvästi historian Babylonia edeltäneen valtakunnan olleen Israel, ei Assyria. Ne historian valtakunnat, joita teologit käyttävät, jättävät Israelin pois historian valtakuntana huolimatta siitä voimasta ja loistosta, joka vakiintui kuningas Salomon hallituskaudella, sekä huolimatta inspiraation suorasta todistuksesta Hesekielin ja Ellen Whiten kautta, että Israelin kruunu siirtyi Babylonille.

Jos sovellamme innoitettua selitystä historian valtakuntiin, havaitsemme, että Israel on luettava näiden valtakuntien joukkoon. Israel, Assyria ja Egypti ovat historian valtakuntia, jotka edelsivät Raamatun profetian ensimmäistä valtakuntaa, Babylonia. Sen tähden historian neljäs valtakunta oli Babylonia, viides Meedo-Persia, kuudes Kreikka, seitsemäs pakanallinen Rooma ja kahdeksas paavillinen Rooma, joka oli yksi niistä seitsemästä, sillä se edustaa pakanallisen Rooman toista vaihetta. Historian valtakuntien yhteydessä paavillinen Rooma on kahdeksas, ja on yksi niistä seitsemästä.

Danielin seitsemännessä luvussa Raamatun profetian valtakunnat esitetään petoina. Babylon on leijona, jota seurasi Meedo-Persian karhu. Kolmas oli Kreikka pantterina, ja sitten Rooma „hirmuisena ja kauheana” petona, jolla oli „rautahampaat”. Tämä hirmuinen peto on sopusoinnussa Danielin toisen luvun kuvapatsaan kanssa ja tarkoittaa Roomaa, Raamatun profetian neljättä valtakuntaa.

Milleriläiset ymmärsivät neljännen valtakunnan olevan Rooma, ja niin ollen he käsittivät hirmuisen pedon ominaispiirteet sen mukaisesti ja sovelsivat yksinkertaisesti kaikki pedon profeetalliset tunnusmerkit neljänteen valtakuntaan. He näkivät tekstikohdassa eron pakanallisen Rooman ja paavillisen Rooman välillä, mutta eivät voineet nähdä Raamatun profetiassa viidettä valtakuntaa, sillä he käyttivät aivan oikein viitekohtanaan ensimmäistä kertaa, jolloin Raamatun profetian valtakunnat mainitaan. Mutta ero näiden kahden Rooman välillä on tekstikohdassa, mikä sallii meidän tarkastella näiden kahden Rooman välistä eroa kahta valtakuntaa edustavana. Mutta tämä ei ole se asia, jota tarkastelemme.

Danielin kirjan toisen luvun neljäs valtakunta on Rooma. Kymmenen sarvea edustavat niitä kymmentä kansakuntaa, jotka edustavat pakanallisen Rooman valtakuntaa, ja ennen kuin paavillinen Rooma ottaisi maailman hallintaansa vuonna 538, kolme noista valtakunnista poistettaisiin eli temmattaisiin pois. Sitten kahdeksannen jakeen ”pieni” ”sarvi”, jolla oli ”silmät kuin ihmisen silmät ja suu, joka puhui suuria sanoja”, nousisi esiin. Jos neljännessä valtakunnassa on kymmenen sarvea ja kolme poistetaan, jotta ”pieni sarvi” voisi korvata nuo kolme sarvea, niin kun ne kolme sarvea poistetaan, jäljelle jää seitsemän sarvea, ja pieni sarvi on kahdeksas, sillä Rooma nousee aina kahdeksantena ja on yksi niistä seitsemästä. Tässä luvussa on paljon valoa Roomasta sen kahdessa vaiheessa, mutta me esitämme tässä yksinkertaisesti toisen todistuksen siitä, että profeetallisesti samoin kuin historiallisesti Rooma nousee kahdeksantena ja on yksi niistä seitsemästä.

Kahdeksannessa luvussa löydämme seitsemännen luvun laajennuksen. Tämä luku tunnistaa jälleen Raamatun profetian valtakunnat, mutta jättää pois ensimmäisen valtakunnan, Babylonin, sillä kun Daniel sai kahdeksannen luvun näyn, Babylonin loppu oli jo hyvin lähellä. Tässä luvussa Meedo-Persia kuvataan pässinä, jolla oli kaksi sarvea. Kreikkaa kuvataan kauriina, jolla oli yksi sarvi; se murtuu, ja murtuneen sarven sijalle kasvaa neljä sarvea. Tämän jälkeen Kreikan jälkeen seuraa ”pieni sarvi”, ja jälleen pieni sarvi edustaa Roomaa. Vaikka Rooma ei ollut Kreikan valtakunnan suora jälkeläinen, tämä kohta esittää pienen sarven nousevan yhdestä niistä neljästä sarvesta, jotka nousivat Kreikan valtakunnassa sen jälkeen, kun ensimmäinen sarvi — Aleksanteri Suurta edustava sarvi — oli murtunut. Rooma ei ollut kreikkalaisten jälkeläinen, mutta se aloitti maailmanvalloituksensa Kreikan alueelta, ja siinä mielessä se nousi yhdestä noista neljästä sarvesta.

Sen tähden havaitsemme kahdeksannessa luvussa toisen todistuksen seitsemännelle luvulle. Meedo-Persialla oli kaksi sarvea, Kreikalla oli yksi ja sen jälkeen vielä neljä sarvea. Se tekee yhteensä seitsemän sarvea ennen Roomaa, sillä pieni sarvi nousi esiin yhdestä Kreikan neljästä sarvesta. Kaksi plus yksi plus neljä on seitsemän; sitten Rooma, pieni sarvi, on kahdeksas, ja se on niistä seitsemästä. On syytä panna merkille, että tässä kohdassa, joka osoittaa Rooman tulevan esiin yhdestä kreikkalaisista sarvista, on yksi niistä suurimmista profeetallisista perusteluista, jotka Millerin ja hänen työtovereidensa oli historiansa aikana kohdattava.

Tuon historian protestantit väittivät, ettei Rooman pieni sarvi voinut olla Rooma, sillä ennustus osoittaa, että pieni sarvi nousi esiin yhdestä neljästä kreikkalaisesta sarvesta. Sen vuoksi he perustelivat, että pieni sarvi edusti Antiokhos Epifanesta, joka oli yksi niistä seleukidikuninkaista, joiden historia jatkui Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeisen valtakunnan jakaantumisen jälkeen. Milleriittien historian argumentti tässä kysymyksessä oli niin voimakas, että vuoden 1843 karttaan sisällytettiin perustelu protestanttista opetusta vastaan, joka nojautui siihen seikkaan, että Daniel näki pienen sarven nousevan esiin yhdestä neljästä kreikkalaisesta sarvesta eikä se sen vuoksi voinut tarkoittaa Roomaa, sillä Rooma ei polveutunut Kreikasta. Tämä argumentti vaikutti kaikkiin niihin Danielin kohtiin, joissa Rooma tunnistetaan. Protestanttinen kanta sisälsi myös sen, että Danielin yhdestoista luvun jakeen neljätoista ”sinun kansasi väkivaltaiset” täytyi olla Antiokhos Epifanes. Milleriitit sisällyttivät sen vuoksi karttaan, jonka sisar White sanoi olevan ”Herran käden ohjaama eikä sitä tule muuttaa”, viittauksen Antiokhos Epifaneeseen osoittaakseen, miksi hän ei voinut olla tuo neljäs valtakunta. Vahvistaako Rooma profeetallisen historian näyn, vai edustiko joku seleukidikuningas, joka kuoli yli sata vuotta ennen Kristuksen syntymää, sitä valtaa, joka nousi Kristusta vastaan hänen ristiinnaulitsemisessaan?

Kysymys, joka voidaan esittää, kuuluu: miksi Danielille näytettiin Rooman tulevan esiin yhdestä kreikkalaisista sarvista, jos Rooma ei ollut suoraan Kreikan jälkeläinen? Vastaus on, että Rooman vallannousun alku tapahtui sillä alueella, joka oli aiemmin ollut kreikkalaista aluetta; mutta miksi profetia esitettiin sellaisella tavalla, että se jätti tilaa tälle sekaannukselle?

Ainakin yksi vastaus, sen lisäksi että on tärkeää panna merkille, missä Rooma alkoi nousta, on se, että arvoitus siitä, kuinka Rooma aina tulee esiin kahdeksantena ja on yksi niistä seitsemästä, saa vastauksensa siinä, että Rooma liitetään Kreikan alueeseen, jotta säilyisi arvoituksen ydin siitä, että Rooma on yksi niistä seitsemästä. Tuo arvoitus on niin tärkeä, vaikka milleriläiset eivät olisi koskaan voineet ymmärtää tuota käsitettä omasta historiallisesta näkökulmastaan. Se tosiasia, että kaikki viittaukset eivät ainoastaan vuoden 1843 vaan myös vuoden 1850 taulussa ole kuvauksia aiheista, joita Jumalan profeetallisessa Sanassa käsitellään suoraan, lukuun ottamatta sitä yhtä viittausta, joka korostaa, ettei Antiokhos Epifanes ole se valta, joka asettui Kristusta vastaan, tekee tämän lisäyksen tauluun hyvin merkittäväksi. Kuinka surullista onkaan, että kun adventismi hylkäsi perustuksensa, se huomaa olevansa tänä päivänä opettamassa, että Danielin yhdentoista luvun neljännentoista jakeen valta on Antiokhos Epifanes eikä Rooma! Nyt he opettavat sitä, mitä vastaan milleriläiset vastustivat niin voimakkaasti, että he kuvasivat tuon kiistan vuoden 1843 taulussa!

Historian valtakunnat osoittavat, että Rooma nousee kahdeksanneksi ja on niistä seitsemästä. Seitsemännen luvun ”pieni sarvi”, joka puhuu ”suuria sanoja Korkeinta vastaan”, nousee kahdeksanneksi ja on niistä seitsemästä. Kahdeksannen luvun sarvet osoittavat, että Rooma nousee kahdeksanneksi ja on niistä seitsemästä.

Seuraavassa artikkelissa tarkastelemme, kuinka nykyinen Rooma, sellaisena kuin se esitetään Ilmestyskirjan seitsemännessätoista luvussa, nousee kahdeksanneksi ja on yksi niistä seitsemästä. Sen jälkeen palaamme Danielin kirjan toiseen lukuun ja osoitamme, miksi Danielin toisen luvun neljä valtakuntaa, jotka ovat Raamatun profetian valtakuntien ensimmäinen maininta, ovat sopusoinnussa Ilmestyskirjan seitsemännentoista luvun kahdeksan valtakunnan kanssa.