Elijah - Number Five

Kun Elia käski Ahabin kutsua koko Israelin Karmeliin, se ennakoi Jumalan tuovan seurakunnan ulos pimeältä keskiajalta vuonna 1798 kolmen ja puolen vainon vuoden jälkeen sekä johtavan heidät vuoteen 1844 ja sen jälkeen vuoteen 1863. Nuo kolme ajankohtaa ovat Jesajan seitsemännessä luvussa esittämän ”seitsemän ajan” rakenteen kolme viimeistä tienviittaa.

Sama historia vuosista 1798, 1844 ja 1863 esikuvattiin myös silloin, kun Mooses johti Israelin lapset pois Egyptin orjuudesta Siinain vuorelle. Ensimmäisen ja toisen enkelin historia edustaa milleriläistä liikettä, joka alkoi lopun aikana vuonna 1798 ja jatkui siihen asti, kunnes liikkeestä tuli kirkko vuonna 1863. Elia ja Mooses ovat milleriläisen historian kaksi ensisijaista todistajaa, ja he ovat myös Ilmestyskirjassa kolmannen enkelin historian aikana ne kaksi ensisijaista todistajaa.

Milleriläinen liike merkitsee Ilmestyskirjan neljäntoista luvun iankaikkisen evankeliumin alkua, ja Future for America merkitsee sen loppua. Milleriläisten alkuliikkeen ja lopun liikkeen välissä on seitsemännen päivän adventtikirkko. Adventtikirkon historioitsijoiden mukaan vuonna 1856 milleriläisen liikkeen jäännös astui Laodikean tilaan, ja siten päättyi filadelfialainen ajanjakso, joka ulottui vuodesta 1798 vuoteen 1856.

Edellisessä artikkelissa osoitimme, että inspiraatio rinnasti Punaisenmeren ylitykseen liittyneen pettymyksen vuoden 1844 suureen pettymykseen. Tuossa vaiheessa sapatin koetus, jota manna edusti, tuli Mooseksen historian osaksi. Samassa profeetallisessa kohdassa Kaikkeinpyhimmästä tullut valo aloitti koettelemuksen ja puhdistuksen prosessin, joka alkoi sapatista, niiden kohdalla, jotka olivat ylittäneet meren ja uskossa astuneet Kaikkeinpyhimpään. Koettelemuksen prosessi, joka edelsi vuotta 1844, alkoi Mooseksen historiassa hänen syntymästään ja milleriläisten kohdalla vuonna 1798 sillä tiedon lisääntymisellä, jonka Daniel ilmoitti synnyttävän kolmivaiheisen koettelemusprosessin, joka johti tuomioon.

Tuomion alkamista 22. lokakuuta 1844 esikuvasi faraon tuomio, joka alkoi Egyptin esikoisista ja päättyi Punaisenmeren vesiin. Kun viisaat olivat uskossa astuneet Kaikkeinpyhimpään tai kulkeneet Punaisenmeren halki, koetusprosessi, joka oli alkanut lopun aikana vuonna 1798, jatkui vuoden 1844 jälkeenkin. Mooseksen historiassa sitä kuvattiin kymmenellä koetuksella, joissa Israel epäonnistui jokaisessa vaiheessa. Viimeinen näistä kymmenestä koetuksesta oli se, kun kaksitoista vakoojaa vakoili Luvattua maata. Mooseksen historian ensimmäinen koetus oli mannakoetus, joka edustaa sapattia, ja milleriläisille sapatti tunnistettiin ensimmäiseksi koetukseksi 22. lokakuuta 1844 jälkeen. Koska ensimmäinen koetus oli sapatti kummassakin rinnakkaisessa historiassa, Mooseksen historian seuraavat yhdeksän koetusta osoittavat, että vuoden 1844 jälkeen olisi sarja koetuksia, jotka johtaisivat joko Luvattuun maahan tai kuoleman erämaahan. Vuosi 1863 edustaa milleriläisliikkeen lopullista koetusta. Aloitamme tämän tarkastelun siitä, kun kaksitoista vakoojaa palaavat kertomuksineen Luvatusta maasta.

Tässä Numerojen kirjasta peräisin olevassa kohdassa on eräitä hyvin tärkeitä totuuksia, jotka on syytä panna merkille, mutta jotka saattavat helposti jäädä huomaamatta, ellei siinä esitettyä historiaa tarkastella Milleriittiliikettä esikuvallisesti kuvaavana. Yksi seikka on se, että kapinalliset, joilla oli ”paha sanoma”, olivat epäonnistumassa kymmenennessä ja viimeisessä koetuksessaan, ja siinä viimeisessä koetuksessa tuli ilmi kaksi ihmisluokkaa. Ne kaksi luokkaa, jotka olivat kehittyneet edellisten yhdeksän koetuksen historian aikana, ilmaisivat luonteensa sen perusteella, kumman ”sanoman” he valitsivat hyväksyä. Vuonna 1863 milleriittiadventismi hylkäsi Mooseksen sanoman, sellaisena kuin sitä edusti orjuutta koskeva profetia 3. Mooseksen kirjan kahdennessakymmenennessä kuudennessa luvussa. Joosuan ja Kaalebin esittämä sanoma oli yksinkertaisesti Jumalan ”sanoman” toistamista heidän orjuudesta vapauttamisensa historian läpi. Mooseksen syntymästä lähtien Jumala oli luvannut viedä heidät pois orjuudesta siihen maahan, joka oli luvattu Aabrahamille vuosisatoja aikaisemmin. Joosua ja Kaaleb edustavat niitä, jotka pysyivät perustavalla sanomalla; muut kymmenen vakoojaa hylkäsivät sen, että Jumala oli todella antanut tuon sanoman.

Kun James White vuonna 1863 kirjoitti Review and Herald -lehdessä artikkelin, jossa hän hylkäsi Millerin käsityksen ”seitsemästä ajasta”, ja samana vuonna Uriah Smith julkaisi väärennetyn kartan, jossa ei ollut mitään viittausta Leviticuksen ”seitsemään aikaan”, sekä White että Smith panivat syrjään William Millerin työn ja omaksuivat luopioprotestantismin raamatullisen metodologian. Niiden luopioiden metodologiaa, jotka he olivat hiljattain tunnistaneet ”Babylonin tyttäriksi”, käytettiin perusteena hylätä Millerin sanoma, jota enkeli Gabriel oli ohjannut. Muinaisen Israelin kymmenennessä koetuksessa he sanoivat suoraan: ”Valitkaamme johtaja ja palatkaamme Egyptiin.” Epäonnistuminen kymmenennessä ja viimeisessä koetuksessa perustuu sen ”kertomuksen” hylkäämiseen, joka oli yhtäpitävä alusta asti annetun kertomuksen kanssa, sekä haluun palata Egyptin orjuuteen. Kun Jeremia symbolisesti edusti niitä, jotka olivat pettyneet vuoden 1843 epäonnistuneeseen ennustukseen, Jumala kutsui hänet nimenomaisesti palaamaan Jumalan luo ja entiseen intoonsa sanoman puolesta, mutta käski häntä myös olemaan koskaan palaamatta niiden luo, jotka oli tunnistettu Babylonin tyttäriksi.

Vuonna 1863 James White ja Uriah Smith nimittivät uuden kapteenin johdattamaan heidät takaisin sinne, minne heitä oli käsketty olemaan menemättä. Joosua ja Kaaleb edustavat niitä, jotka halusivat mennä eteenpäin, White ja Smith edustavat niitä, jotka halusivat palata takaisin.

Toinen seikka, joka on pantava merkille kyseisessä Numerien kirjan kohdassa, on se, että viimeinen kapina, joka tuomitsee kaikki kapinalliset kuolemaan erämaassa seuraavien neljänkymmenen vuoden aikana, on toinen niistä kahdesta ensisijaisesta viittauksesta, jotka vahvistavat Raamatun profetian päivän-vuoden periaatteen; tämä oli ehkä kaikkein olennaisin profeetallinen sääntö, jonka avulla Miller avasi iankaikkisen evankeliumin ja ensimmäisen enkelin sanoman. Toinen tätä sääntöä todistava raamatullinen todistus löytyy Hesekielin kirjasta.

Usein jää huomaamatta, että niitä kahta jaetta, jotka vahvistivat päivän vuoden puolesta -periaatteen, tulee tarkastella kummankin jakeen historiallista asiayhteyttä vasten.

Jakeet 4. Mooseksen kirjassa esiintyi muinaisen Israelin alkuvaiheessa ja kuvasi Jumalan liittokansan kapinaa, ja jae Hesekielin kirjassa esiintyi muinaisen Israelin loppuvaiheessa ja kuvasi Jumalan liittokansan kapinaa. Rangaistus alussa oli kuolema erämaassa, ja rangaistus lopussa oli orjuus heidän vihollistensa maassa. Päivä vuoden puolesta -periaate korostaa liittokansan kapinaa. Kaksi rangaistusta, toinen alussa ja toinen lopussa, mutta molemmat erilaisia. Ensimmäinen oli kuolema vähittäisen näivettymisen kautta erämaavaelluksen aikana, viimeinen oli vankeus ja orjuus kirjaimellisessa Babylonissa.

Näissä jakeissa kuvattu historia tuli raamatulliseksi vertauskuvaksi, jota kutsutaan ”kiusauksen päiväksi”. ”Kiusauksen päivään” viitataan Psalmissa yhdeksänkymmentäviisi, Jeremian kirjassa kolmekymmentäkaksi ja Heprealaiskirjeessä kolme, mutta emme käsittele tuota vertauskuvaa tässä yhteydessä. Edellisessä katkelmassa esitetään tärkeä periaate, joka on tunnistettava. Tätä periaatetta havainnollistavat myös profeetta Samuel, Lucifer, Ellen White ja tietenkin Mooses tässä katkelmassa.

Tässä kohdassa muinainen Israel hylkäsi Jumalan kuninkaanaan, ja tämä historia viittaa eteenpäin aikaan, jolloin he julistivat, ettei heillä ollut muuta kuningasta kuin keisari. He hylkäsivät Jumalan teokratian ja vaativat, että heille annettaisiin kuningas heidän oman kansansa keskuudesta, vain päätyäkseen lopulta julistamaan, että heidän kuninkaansa oli roomalainen kuningas. Viimeisten päivien roomalainen kuningas on Rooman paavi.

Teokratian hylkääminen oli Samuelille niin loukkaavaa ja henkilökohtaista, että hän ymmärsi sen oman profeetallisen virkansa hylkäämiseksi. Mutta Jumala huolehti siitä, että Samuel ymmärsi heidän hylänneen Jumalan eikä profeettaa. Nämä kaksi kohtaa, jotka esittävät Mooseksen ja Samuelin profeetallisen suhteen muinaisen Israelin kapinaan, osoittavat, ettei kapinaa seurannut rangaistus ollut muinaisen Israelin loppu. Jäljellä oli yhä ryhmä, jota Joosua ja Kaaleb edustivat ja joka astuisi Luvattuun maahan, ja Samuelin kertomuksessa muinaisen Israelin loppu sijoittui Israelin kuninkaiden päätökseen, ei alkuun.

Mooses vetosi Jumalaan, että tämä jatkaisi toimintaansa muinaisen Israelin kanssa, sillä Mooses katsoi, että heidän saattamisensa päätökseen siinä vaiheessa vääristelisi pyhän kertomuksen siitä, kuinka Hän vapautti kansansa, sekä Hänen lupauksensa johdattaa heidät siihen maahan, jonka Jumala oli luvannut Aabrahamille. Tässä on olennaista se, että Jumala päättää sallia kapinan sekä syntyä että jatkua, kun Hän aikoo käyttää kapinaa todistuksena totuudesta.

Samuelin ilmaisema vanhurskaan suuttumuksen asenne ilmeni myös Ellen Whitessa.

Sisar White rinnastettiin Samuelin asenteeseen, ja häntä kehotettiin jäämään kapinallisten ja heidän kapinansa pariin sekä ”seisomaan” velvollisuutensa ”paikalla”. Häntä käskettiin pysyä paikallaan sen jälkeen, kun hän (naisprofeetta) oli päättänyt jättää kapinalliset ja heidän kapinansa oman onnensa nojaan.

Ensimmäisen maininnan sääntö, joka on Alfaa ja Omegaa koskevan periaatteen ensisijainen osa, osoittaa, että ensimmäinen kerta, jolloin jokin aihe mainitaan, on äärimmäisen tärkeä. Yhteydessä Luciferin kapinan aivan alkuun oli se tosiasia, että jos Jumala olisi tahtonut, Hänellä oli kaikki tarvittava voima hävittää Lucifer jo Luciferin ensimmäisen itsekkään ajatuksen hetkellä, joka oli saanut alkunsa Luciferin mielessä. Jumala olisi voinut poistaa Luciferin luomakunnasta, ja Hänellä on sellainen voima, että jos Hän olisi päättänyt tehdä niin, Hän olisi voinut tehdä sen sellaisella tavalla, etteivät muut enkelit olisi edes tienneet, mitä oli tapahtunut. Hän ei tietenkään tehnyt niin, sillä muun muassa se olisi ollut Hänen luonteensa kieltämistä, mutta Hänellä todella on se luova voima, joka olisi sallinut Hänen tehdä juuri niin. Mutta Hän ei tehnyt sitä. Kärsivällisesti Hän salli kapinan tulla osaksi Hänen luonteensa todistusta, osaksi sen kiistan todistusaineistoa, joka oli alkanut taivaassa ja jonka oli määrä lopulta tulla maan päälle. Tämän Mooseksen vuoropuhelu sai aikaan muinaiselle Israelille. Jumala salli kapinallisten sukupolven kuolla erämaassa ja käytti tätä historiaa raamatullisena esimerkkinä edistääkseen ikuisen evankeliumin yhteyteen kuuluvia totuuksia.

Samoin tapahtui Jumalan hylkäämisessä kuninkaana Samuelin päivinä. Samuelia käskettiin jatkamaan ja pysymään velvollisuutensa paikalla Samuelin henkilökohtaisista vakaumuksista ja profeetallisesta tiedosta huolimatta. Tämä Jumalan profeetallisen ja historiallisen valvonnan piirre tunnustetaan myös temppelin jälleenrakentamisessa Babylonian vankeuden jälkeen. Jumala ennusti ja hallitsi seitsemänkymmenen vankeusvuoden jokaista osatekijää: paluun Jerusalemiin, Jerusalemin jälleenrakentamisen, temppelin sekä kadut ja muurit. Hän esitti aikaprofetiat, jotka osoittivat, milloin heidät vapautettaisiin vankeudesta. Hän ilmoitti, kuinka monta käskyä olisi merkitsemässä kahdentuhannen kolmensadan vuoden alkua. Hän mainitsi nimeltä Kyyroksen, pakanakuninkaan, joka aloittaisi prosessin ensimmäisellä käskyllä. Kaikki Jerusalemin ja temppelin jälleenrakentamisen osatekijät yksilöitiin tarkasti, ja Hän herätti vanhurskaita miehiä ja profeettoja toteuttamaan työn.

Kaikesta ilmeisestä jumalallisesta profeetallisesta ennakkotiedosta ja väliintulosta huolimatta se kapina, joka oli johtanut Babylonian vankeuteen, oli jo saattanut päätökseen Hänen henkilökohtaisen läsnäolonsa Jumalan kansan keskuudessa. Shekinan kirkkaus ei koskaan palannut jälleenrakennettuun temppeliin. Koko tätä historiaa käytettiin antamaan profeetallinen rakenne maailman lopun historialle, vaikka temppeliä ei enää koskaan siunattu shekinan läsnäololla kaikkeinpyhimmässä. Siinä mielessä jälleenrakennettu temppeli oli todistus ei Jumalan läsnäolosta, vaan Israelin kapinasta. Kuitenkin tuon historian profeetat, kuten Samuel ja sisar White Minneapolisissa, jatkoivat palvelemista profeettojen tehtävässä.

Luciferin kapina on ensimmäinen asia, joka mainitaan Kristuksen ja Saatanan välisessä suuressa taistelussa, ja Jumala salli kapinan jatkua omia tarkoituksiaan varten. Samuel, vanhurskaasta närkästyksestään huolimatta Israelin halusta olla muiden kansojen kaltainen, ohjattiin osallistumaan kahden ensimmäisen kuninkaan voiteluun. Ja Jumalan profeetat osallistuivat Jumalan temppelin jälleenrakentamiseen, sen temppelin, jossa ei enää milloinkaan olisi Jumalan shekinan läsnäoloa.

Ne, jotka käyttävät ”satukulhojaan” profeetallista Sanaa vastaan yrittäessään peittää adventismin kapinan vuonna 1863 ja jotka valitsevat perustaa väitteensä sille logiikalle, että jos vuonna 1863 olisi tapahtunut jotakin väärää, naisprofeetta olisi kieltänyt sen, ovat tahallisesti tietämättömiä siitä ensimmäisestä periaatteesta, joka ilmaistaan jo aivan ensimmäisessä maininnassa kapinasta Jumalaa vastaan. Jumala sallii kapinan omia tarkoituksiaan varten, ja jos Hän päättää, että Hänen profeettansa pysyvät puolueettomina tai vaiti niissä kapinoissa, joita saattaa ilmaantua, se on Hänen valintansa.

Kun alamme tarkastella vuosien 1844–1863 koetusprosessia, jota ovat esikuvallisesti kuvanneet ne kymmenen koetusta, joissa muinainen Israel epäonnistui Punaisenmeren ylityksen jälkeen, on välttämätöntä ymmärtää tämä raamatullinen tosiasia. Jumalan profeetat toimivat Hänen profeettoinaan niin kuuliaisuuden kuin tottelemattomuudenkin aikoina, eivätkä he toisinaan vastusta asioita, jotka pinnallisesti katsoen näyttäisivät sellaisilta, joita profeetan olisi odotettava vastustavan. Toisinaan he ovat ilmeisen tietoisia kapinasta, mutta heitä pidätellään, ja toisinaan Herra pitää kätensä heidän silmiensä päällä kapinan suhteen. Kun tämä näkökulma tunnustetaan, vuodesta 1863 tulee merkittävä tienviitta raamatullisen profetian kuudennen valtakunnan historiassa sekä protestantismin sarvelle että republikaanisuuden sarvelle.