The Book of Joel and The Laodicean Seventh-day Adventist Church - Number Thirty

Mutta tämä kaikki tapahtui, että kävisi toteen se, mikä on puhuttu profeetan kautta, joka sanoo: “Sanokaa tytär Siionille: Katso, sinun Kuninkaasi tulee sinun tykösi, sävyisänä ja aasilla istuen, varsalla, ikeenalaisen aasin varsalla.” Matteus 21:4, 5.

Iloitse suuresti, tytär Siion; huuda riemusta, tytär Jerusalem: katso, sinun Kuninkaasi tulee sinun tykösi: hän on vanhurskas ja tuo pelastuksen; nöyrä, ja ratsastaa aasilla, nuorella aasilla, aasin varsalla. Sakarja 9:9.

Viisisataa vuotta aikaisemmin Herra oli julistanut profeetta Sakarjan kautta: ”Iloitse suuresti, tytär Siion; riemuhuuda, tytär Jerusalem. Katso, sinun Kuninkaasi tulee sinun tykösi. Hän on vanhurskas ja tuo pelastuksen; hän on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasinvarsalla, aasin tammalla.” [Sak. 9:9.] Jos opetuslapset olisivat käsittäneet, että Kristus oli menossa tuomiolle ja kuolemaan, he eivät olisi voineet täyttää tätä profetiaa.

Samoin Miller ja hänen työtoverinsa täyttivät profetian ja julistivat sanoman, jonka inspiraatio oli ennalta ilmoittanut annettavaksi maailmalle, mutta jota he eivät olisi voineet julistaa, jos he olisivat täysin ymmärtäneet ne profetiat, jotka osoittivat heidän pettymyksensä ja esittivät toisen sanoman, joka oli saarnattava kaikille kansoille ennen kuin Herra tulisi. Ensimmäisen ja toisen enkelin sanomat annettiin oikeaan aikaan, ja ne toteuttivat sen työn, jonka Jumala oli tarkoittanut niiden kautta toteutettavaksi.” Suuri taistelu, 405.

”Meillä ei ole mitään pelättävää tulevaisuuden suhteen, paitsi jos unohdamme sen tien, jota Herra on meitä johtanut, ja Hänen opetuksensa menneessä historiassamme.” Life Sketches, 196.

“Heillä oli polun alussa takanaan kirkas valo, jonka enkeli sanoi minulle olevan ‘keskiyön huudon’. Tämä valo loisti koko polun pituudelta ja valaisi heidän jalkansa, etteivät he kompastuisi.

”Jos he pitivät katseensa kiinnitettyinä Jeesukseen, joka oli aivan heidän edellään ja johti heitä kaupunkiin, he olivat turvassa. Mutta pian muutamat väsyivät ja sanoivat, että kaupunki oli hyvin kaukana ja että he olivat odottaneet pääsevänsä sinne jo aiemmin. Silloin Jeesus rohkaisi heitä kohottamalla kirkkaan oikean kätensä, ja hänen käsivarrestaan lähti valo, joka leijaili adventtijoukon yllä, ja he huusivat: ’Halleluja!’ Toiset taas kielsivät uhkarohkeasti heidän takanaan olevan valon ja sanoivat, ettei Jumala ollut johtanut heitä näin pitkälle. Heidän takanaan ollut valo sammui, jättäen heidän jalkansa täydelliseen pimeyteen, ja he kompastuivat, kadottivat näkyvistään maalin ja Jeesuksen ja putosivat polulta alas pimeään ja pahaan maailmaan heidän alapuolellaan.” Christian Experience and Teachings of Ellen G. White, 57.

”Keskiyön huutoa ei niinkään kannattanut todistelu, vaikka Raamatun todistus oli selvä ja ratkaiseva. Sen mukana kulki pakottava voima, joka liikautti sielua. Ei ollut epäilystä, ei kyselemistä. Kristuksen riemullisen Jerusalemiin-saapumisen yhteydessä kansa, joka oli kokoontunut maan kaikista osista viettämään juhlaa, virtasi Öljymäelle, ja liittyessään siihen joukkoon, joka saattoi Jeesusta, he tempautuivat hetken innoitukseen ja auttoivat paisuttamaan huutoa: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen!’ [Matthew 21:9.] Samalla tavoin myös epäuskoiset, jotka tulivat adventistikokouksiin — jotkut uteliaisuudesta, jotkut pelkästään pilkatakseen — tunsivat sanomaa säestävän vakuuttavan voiman: ’Katso, Ylkä tulee!’” Spirit of Prophecy, volume 4, 250, 251.

”Myös Matteuksen 25. luvun vertaus kymmenestä neitsyestä kuvaa adventtikansan kokemusta.” Suuri taistelu, 393.

Nämä ovat ne, jotka eivät ole saastuttaneet itseään naisten kanssa, sillä he ovat neitsyitä. Nämä ovat ne, jotka seuraavat Karitsaa, mihin ikinä hän menee. Nämä on lunastettu ihmisten joukosta esikoishedeleminä Jumalalle ja Karitsalle. Ilmestys 14:4.

”Minut ohjataan usein kymmenen neitsyen vertaukseen, joista viisi oli viisaita ja viisi tyhmiä. Tämä vertaus on täyttynyt ja on täyttyvä aivan kirjaimellisesti, sillä sillä on erityinen sovellus tähän aikaan, ja kolmannen enkelin sanoman tavoin se on täyttynyt ja on edelleen oleva nykyinen totuus ajan loppuun asti.” Review and Herald, 19. elokuuta 1890.

”On maailma, joka makaa pahuudessa, petoksessa ja harhassa, aivan kuoleman varjossa, — unessa, unessa. Ketkä tuntevat sielunsa synnytystuskat herättääkseen heidät? Mikä ääni voi tavoittaa heidät? Mieleni siirrettiin tulevaisuuteen, siihen aikaan, jolloin merkki annetaan. ’Katso, Ylkä tulee; menkää häntä vastaan.’ Mutta jotkut ovat viivytelleet hankkiakseen öljyä lamppujensa täyttämistä varten, ja liian myöhään he havaitsevat, ettei luonne, jota öljy edustaa, ole siirrettävissä.” Review and Herald, February 11, 1896.

Silloin kävi toteen se, mikä oli puhuttu profeetta Jeremian kautta, joka sanoo: ”Ja he ottivat ne kolmekymmentä hopearahaa, hänen hintansa, joka oli arvioitu, hänen, jonka Israelin lapset olivat arvioineet; ja antoivat ne savenvalajan pellosta, niin kuin Herra oli minut määrännyt.” Matteus 27:9, 10.

Ja minä sanoin heille: Jos teistä hyvältä näyttää, antakaa minulle palkkani; mutta jos ei, niin olkaa antamatta. Niin he punnitsivat minulle palkakseni kolmekymmentä hopearahaa. Ja Herra sanoi minulle: Heitä se savenvalajalle, tuo kallis hinta, jonka arvoiseksi he minut arvioivat. Ja minä otin ne kolmekymmentä hopearahaa ja heitin ne savenvalajalle Herran huoneessa. Sakarja 11:12, 13.

Hän sanoi heille: ”Kenenkä te sanotte minun olevan?” Niin Simon Pietari vastasi ja sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Matteus 16:15, 16.

”Kokosin kirjoitukseni ja lähdimme matkallemme. Matkan varrella pidimme kaksi kokousta Orangessa, ja saimme näyttöä siitä, että seurakunta oli hyötynyt ja rohkaistunut. Me itsekin virkistyimme Herran Hengen kautta. Sinä yönä näin unta, että olin Battle Creekissä katsomassa oven sivulasin läpi ja näin joukon marssivan taloa kohti, kaksi rinnakkain. He näyttivät ankarilta ja päättäväisiltä. Tunsin heidät hyvin ja käännyin avaamaan salin ovea ottaakseni heidät vastaan, mutta ajattelin katsoa vielä uudelleen. Näky oli muuttunut. Joukko näyttikin nyt katolisen kulkueen kaltaiselta. Yhdellä oli kädessään risti, toisella ruokosauva. Ja heidän lähestyessään se, joka kantoi ruokosauvaa, piirsi kehän talon ympäri sanoen kolme kertaa: ’Tämä talo on pannaan julistettu. Omaisuus on takavarikoitava. He ovat puhuneet pyhää sääntökuntaamme vastaan.’ Kauhu valtasi minut, ja juoksin talon läpi ulos pohjoisesta ovesta ja huomasin olevani joukon keskellä; osa heistä oli minulle tuttuja, mutta en uskaltanut puhua heille sanaakaan, etten tulisi kavalletuksi. Yritin etsiä syrjäistä paikkaa, missä voisin itkeä ja rukoilla kohtaamatta kiihkeitä, uteliaita katseita, minne ikinä käännyin. Toistin usein: ’Kunpa vain voisin ymmärtää tämän! Jospa he kertoisivat minulle, mitä olen sanonut tai mitä olen tehnyt!’”

”Itkin ja rukoilin paljon, kun näin omaisuutemme takavarikoitavan. Koetin lukea ympärilläni olevien katseista myötätuntoa tai sääliä minua kohtaan ja tarkkailin useiden kasvoja, joiden ajattelin puhuvan minulle ja lohduttavan minua, elleivät he pelkäisi muiden huomaavan sitä. Yritin kerran päästä pois väkijoukosta, mutta nähdessäni, että minua tarkkailtiin, salasin aikeeni. Aloin itkeä ääneen ja sanoin: ’Kunpa he vain kertoisivat minulle, mitä olen tehnyt tai mitä olen sanonut!’ Mieheni, joka nukkui vuoteessa samassa huoneessa, kuuli minun itkevän ääneen ja herätti minut. Tyynyni oli märkä kyynelistä, ja raskas masennus painoi mieltäni.” Testimonies, volume 1, 577, 578.

„Wrightissa ollessamme olimme lähettäneet käsikirjoitukseni nro 11:tä varten julkaisutoimistoon, ja paranin lähes joka hetki kokousten ulkopuolella käyttäessäni aikani nro 12:ta varten tarkoitetun aineiston kirjoittamiseen. Voimani, sekä ruumiilliset että henkiset, olivat joutuneet ankaralle koetukselle työskennellessäni Wrightin seurakunnan hyväksi. Tunsin tarvitsevani lepoa, mutta en nähnyt mitään mahdollisuutta helpotukseen. Puhuin kansalle useita kertoja viikossa ja kirjoitin monia sivuja henkilökohtaisia todistuksia. Sielujen taakka oli minun päälläni, ja tuntemani vastuut olivat niin suuret, että saatoin saada vain muutaman tunnin unta joka yö.”

“Työskennellessäni näin puhuen ja kirjoittaen sain Battle Creekistä kirjeitä, joiden luonne oli masentava. Niitä lukiessani tunsin sanoin kuvaamatonta mielen alakuloa, joka yltyi sielun tuskaksi ja näytti lyhyeksi ajaksi lamauttavan elinvoimani. Kolmena yönä en juuri lainkaan nukkunut. Ajatukseni olivat levottomat ja hämmentyneet. Kätkin tunteeni niin hyvin kuin kykenin mieheltäni ja myötätuntoiselta perheeltä, jonka luona olimme. Kukaan ei tiennyt siitä työstä eikä siitä mielen kuormasta, jota kannoin liittyessäni perheen kanssa aamu- ja iltahartauteen ja pyrkiessäni laskemaan taakkani suuren Taakankantajan harteille. Mutta rukoukseni nousivat sydämestä, jota tuska oli runnellut, ja rukoukseni olivat katkonaisia ja epäyhtenäisiä hillitsemättömän murheen tähden. Veri syöksyi päähäni, saaden minut usein horjahtamaan ja melkein kaatumaan. Nenästäni vuoti usein verta, varsinkin ponnistellessani kirjoittaa. Minun oli pakko panna kirjoittamiseni syrjään, mutta en voinut vapautua siitä huolen ja vastuun taakasta, joka oli päälläni, sillä käsitin, että minulla oli todistuksia toisille, joita en kyennyt heille esittämään.”

”Sain jälleen kirjeen, jossa minulle ilmoitettiin, että katsottiin parhaaksi lykätä n:o 11:n julkaisemista, kunnes voisin kirjoittaa muistiin sen, mitä minulle oli näytetty Terveysinstituutin suhteen, sillä ne, jotka johtivat tuota yritystä, olivat suuressa varojen tarpeessa ja tarvitsivat todistukseni vaikutusta veljien liikuttamiseksi. Kirjoitin silloin muistiin osan siitä, mitä minulle oli näytetty Instituutin suhteen, mutta en voinut esittää koko aihetta, koska veri pakkautui aivoihin. Jos olisin ajatellut, että n:o 12 viivästyisi niin kauan, en olisi missään tapauksessa lähettänyt sitä osaa asiasta, joka sisältyi n:o 11:een. Oletin, että muutaman päivän levon jälkeen voisin jälleen jatkaa kirjoittamistani. Mutta suureksi murheekseni havaitsin, että aivojeni tila teki kirjoittamisen minulle mahdottomaksi. Ajatuksesta kirjoittaa todistuksia, joko yleisiä tai henkilökohtaisia, luovuttiin, ja olin jatkuvassa ahdistuksessa, koska en voinut kirjoittaa niitä.

”Tässä tilanteessa päätettiin, että palaisimme Battle Creekiin ja jäisimme sinne siksi aikaa, kun tiet olivat mutaiset ja rikkoutuneet, ja että minä siellä saattaisin valmiiksi numeron 12. Mieheni halusi hyvin hartaasti nähdä veljensä Battle Creekissä, puhua heille ja iloita heidän kanssaan siitä työstä, jota Jumala teki hänen hyväkseen. Kokosin kirjoitukseni, ja lähdimme matkallemme. …” Testimonies, 1. osa, 576, 577.

Koko kristikunnassa protestantismia uhkasivat mahtavat viholliset. Uskonpuhdistuksen ensi voittojen mentyä ohi Rooma kutsui koolle uusia voimia toivoen saavuttavansa sen tuhon. Tähän aikaan perustettiin jesuiittojen sääntökunta, kaikista paavilaisuuden puolustajista julmin, häikäilemättömin ja voimakkain. Irrotettuina maallisista siteistä ja inhimillisistä eduista, kuolleina luonnollisen kiintymyksen vaatimuksille, järki ja omatunto täysin vaiennettuina, he eivät tunteneet mitään muuta sääntöä, mitään muuta sidettä kuin sääntökuntansa, eivätkä mitään muuta velvollisuutta kuin sen vallan laajentamisen. Kristuksen evankeliumi oli tehnyt kannattajansa kykeneviksi kohtaamaan vaaran ja kestämään kärsimystä säikähtämättä kylmyyttä, nälkää, vaivaa ja köyhyyttä, pitämään totuuden lippua korkealla kidutuspenkin, tyrmän ja roviolavan edessä. Näitä voimia vastaan taistellakseen jesuiittalaisuus innoitti seuraajiinsa fanaattisuuden, joka teki heidät kykeneviksi kestämään samanlaisia vaaroja ja asettamaan totuuden voimaa vastaan kaikki petoksen aseet. Heille ei mikään rikos ollut liian suuri tehtäväksi, ei mikään petos liian alhainen harjoitettavaksi, ei mikään naamio liian vaikea omaksuttavaksi. Vaikka he olivat vannoneet ikuista köyhyyttä ja nöyryyttä, heidän harkittuna pyrkimyksenään oli hankkia rikkautta ja valtaa, omistautua protestantismin kukistamiseen ja paavillisen yliherruuden uudelleen pystyttämiseen.

”Esiintyessään sääntökuntansa jäseninä he pukeutuivat pyhyyden asuun, kävivät vankiloissa ja sairaaloissa, palvelivat sairaita ja köyhiä, vakuuttivat luopuneensa maailmasta ja kantoivat Jeesuksen pyhää nimeä, hänen, joka vaelsi tehden hyvää. Mutta tämän moitteettoman ulkokuoren alle kätkeytyi usein mitä rikollisimpia ja kuolettavimpia tarkoitusperiä. Sääntökunnan perusperiaatteisiin kuului, että tarkoitus pyhittää keinot. Tämän ohjeen mukaan valhe, varkaus, väärä vala ja murha eivät olleet ainoastaan anteeksiannettavia vaan myös kiitettäviä, silloin kun ne palvelivat kirkon etuja. Erilaisissa valepuvuissa jesuiitat hankkiutuivat valtion virkoihin, kohoten kuninkaiden neuvonantajiksi ja muovaten kansakuntien politiikkaa. Heistä tuli palvelijoita voidakseen toimia isäntiensä vakoojina. He perustivat oppilaitoksia ruhtinaiden ja aatelisten pojille sekä kouluja tavallista kansaa varten; ja protestanttisten vanhempien lapset vedettiin paavillisten menojen noudattamiseen. Kaikki roomalaiskatolisen jumalanpalveluksen ulkonainen loisto ja näyttävyys valjastettiin hämmentämään mieltä sekä häikäisemään ja lumoamaan mielikuvitusta, ja näin poikien toimesta kavallettiin se vapaus, jonka puolesta isät olivat uurastaneet ja vuodattaneet vertaan. Jesuiitat levisivät nopeasti kautta Euroopan, ja kaikkialla minne he menivät, seurauksena oli paavinvallan elpyminen.”

Antaakseen heille suuremman vallan annettiin bulla, jolla inkvisitio palautettiin voimaan. Huolimatta siitä yleisestä kauhusta, jolla siihen suhtauduttiin jopa katolisissa maissa, tämän kauhean tuomioistuimen pystyttivät jälleen paavillismieliset hallitsijat, ja sen salaisissa tyrmissä toistettiin julmuuksia, jotka olivat liian kauheita päivänvalon kestettäviksi. Monissa maissa tapettiin tai pakotettiin pakenemaan muihin maihin tuhansia ja taas tuhansia kansakunnan aivan parhaimmistoon kuuluvia: puhtaimpia ja jalosukuisimpia, älykkäimpiä ja korkeimmin koulutettuja, hurskaita ja omistautuneita paimenia, ahkeria ja isänmaallisia kansalaisia, loistavia oppineita, lahjakkaita taiteilijoita, taitavia käsityöläisiä.

”Tällaisia olivat ne keinot, joihin Rooma oli turvautunut sammuttaakseen uskonpuhdistuksen valon, riistääkseen ihmisiltä Raamatun ja palauttaakseen pimeän keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon. Mutta Jumalan siunauksen ja niiden jalojen miesten työn ansiosta, jotka Hän oli herättänyt Lutherin seuraajiksi, protestanttisuutta ei kukistettu. Se ei ollut velkaa voimaansa ruhtinaiden suosiolle eikä heidän aseilleen. Pienimmistä maista, vaatimattomimmista ja vähäisimmän voimakkaista kansakunnista tuli sen linnakkeita. Se oli pieni Geneve mahtavien vihollisten keskellä, jotka juonittelivat sen tuhoa; se oli Hollanti pohjoisen meren hiekkasärkillään kamppailemassa Espanjan tyranniaa vastaan, Espanjan, joka oli silloin valtakunnista suurin ja rikkain; se oli kolkko, karu Ruotsi, joka saavutti voittoja uskonpuhdistukselle.” Suuri taistelu, 234, 235.

”Herralla on riita tunnustautuvan kansansa kanssa näinä viimeisinä päivinä. Tässä kiistassa vastuullisissa asemissa olevat miehet omaksuvat menettelyn, joka on suoranaisessa vastakohdassa Nehemian noudattaman kanssa. He eivät ainoastaan itse sivuuta ja halveksi sapattia, vaan he pyrkivät myös estämään muita pitämästä sitä hautaamalla sen tavan ja perinteen rojun alle. Kirkoissa ja suurissa ulkoilmakokouksissa pastorit tähdentävät kansalle välttämättömyyttä pyhittää viikon ensimmäinen päivä. Merellä ja maalla on onnettomuuksia, ja nämä onnettomuudet lisääntyvät, toinen turmio seuraten nopeasti toistaan; ja pientä joukkoa omantunnontarkkoja sapatinpitäjiä osoitetaan niiksi, jotka sunnuntain sivuuttamisellaan tuovat Jumalan vihan maailman päälle.”

"Saatana ajaa tätä valhetta, jotta hän voisi vangita maailman valtaansa. Hänen suunnitelmansa on pakottaa ihmiset hyväksymään erehdyksiä. Hän osallistuu aktiivisesti kaikkien väärien uskontojen levittämiseen eikä pysähdy mihinkään pyrkiessään saattamaan virheelliset opit voimaan. Uskonnollisen kiihkon verhon alla ihmiset, hänen henkensä vaikutuksen alaisina, ovat keksineet lähimmäisilleen julmimpia kidutuksia ja aiheuttaneet heille mitä kauheimpia kärsimyksiä. Saatanalla ja hänen kätyreillään on yhä sama henki, ja menneisyyden historia tulee toistumaan meidän päivinämme."

”On miehiä, jotka ovat suunnanneet mielensä ja tahtonsa pahan toteuttamiseen; sydämensä pimeissä kätköissä he ovat päättäneet, mitä rikoksia he tulevat tekemään. Nämä miehet pettävät itseään. He ovat hylänneet Jumalan suuren vanhurskauden säännön, ja sen sijalle he ovat pystyttäneet oman mittapuunsa, ja verratessaan itseään tähän mittapuuhun he julistavat itsensä pyhiksi. Herra sallii heidän paljastaa, mitä heidän sydämessään on, toteuttaa sen herran henkeä, joka heitä hallitsee. Hän antaa heidän osoittaa vihansa hänen lakiansa kohtaan tavassaan kohdella niitä, jotka ovat uskollisia sen vaatimuksille. Heitä ohjaa sama uskonnollisen hurmoksen henki, joka yllytti Kristuksen ristiinnaulinneen väkijoukon; kirkko ja valtio yhdistyvät samassa turmeltuneessa sopusoinnussa.

“Nykypäivän seurakunta on seurannut muinaisten juutalaisten jalanjälkiä; nämä syrjäyttivät Jumalan käskyt omien perinnäissääntöjensä vuoksi. Se on muuttanut säädöksen, rikkonut iankaikkisen liiton, ja nyt, samoin kuin silloin, seurauksena ovat ylpeys, epäusko ja uskottomuus. Sen todellinen tila esitetään näissä Mooseksen laulun sanoissa: ‘He ovat turmelleet itsensä, eivätkä ole hänen lastensa kaltaisia tahrattomuudessaan; he ovat nurja ja kieroutunut sukupolvi. Näinkö te palkitsette Herran, te tyhmä ja mieletön kansa? Eikö hän ole sinun isäsi, joka on sinut ostanut? Eikö hän ole sinut tehnyt ja vahvistanut?’” Review and Herald, 18. maaliskuuta 1884.

"Jos hemmottelet sydämen itsepäisyyttä etkä ylpeyden ja omahyväisen vanhurskauden tähden tunnusta vikojasi, sinut jätetään Saatanan kiusausten alaiseksi. Jos et silloin, kun Herra paljastaa erehdyksesi, tee parannusta etkä tunnusta niitä, hänen kaitselmuksensa vie sinut saman maan yli yhä uudelleen. Sinut jätetään tekemään samankaltaisia virheitä, sinulta puuttuu edelleen viisautta, ja sinä kutsut syntiä vanhurskaudeksi ja vanhurskautta synniksi. Niiden petosten paljous, jotka tulevat vallitsemaan näinä viimeisinä päivinä, saartaa sinut, ja sinä vaihdat johtajaa etkä tiedä tehneesi niin." Review and Herald, 16. joulukuuta 1890.

”Varhaisten siirtolaisten omaksuma määräys, jonka mukaan ainoastaan kirkon jäsenet saivat äänestää tai hoitaa virkaa siviilihallinnossa, johti mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Tämä toimenpide oli hyväksytty keinona säilyttää valtion puhtaus, mutta se johti kirkon turmeltumiseen. Koska uskonnon tunnustaminen oli äänioikeuden ja viran hoitamisen ehtona, monet, joita ohjasivat yksinomaan maailmallisen laskelmoinnin vaikuttimet, liittyivät kirkkoon ilman sydämenmuutosta. Näin seurakunnat alkoivat huomattavalta osin koostua kääntymättömistä henkilöistä; ja jopa papistossa oli niitä, jotka eivät ainoastaan pitäneet kiinni opillisista erehdyksistä, vaan olivat myös tietämättömiä Pyhän Hengen uudistavasta voimasta. Näin osoitettiin jälleen todeksi ne pahat seuraukset, jotka niin usein on nähty kirkon historiassa Konstantinuksen päivistä nykyaikaan saakka, kun on yritetty rakentaa kirkkoa valtion avulla ja vedota maalliseen valtaan sen tueksi, joka julisti: ’Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.’ Joh. 18:36. Kirkon ja valtion liitto, olkoonpa sen aste kuinka vähäinen tahansa, vaikka se saattaakin näyttää tuovan maailman lähemmäksi kirkkoa, todellisuudessa vain tuo kirkon lähemmäksi maailmaa.” Suuri taistelu, 297.

”Herra on julistanut kirouksen niiden ylle, jotka ottavat pois Raamatun kirjoituksista tai lisäävät niihin. Suuri MINÄ OLEN on määrännyt, mikä on oleva uskon ja opin sääntö, ja hän on tarkoittanut, että Raamattu on oleva jokaisen kodin kirja. Seurakunta, joka pitää kiinni Jumalan sanasta, on sovittamattomasti erotettu Roomasta. Protestantit olivat kerran tällä tavoin erillään tästä suuresta luopumuksen kirkosta, mutta he ovat lähestyneet sitä yhä enemmän ja ovat yhä edelleen sovinnon tiellä Rooman kirkon kanssa. Rooma ei koskaan muutu. Sen periaatteet eivät ole vähimmässäkään määrin muuttuneet. Se ei ole kaventanut kuilua itsensä ja protestanttien välillä; he ovat tehneet kaiken lähentymisen. Mutta mitä tämä todistaa tämän ajan protestanttisuudesta? Juuri Raamatun totuuden hylkääminen saa ihmiset lähestymään epäuskoa. Luopunut seurakunta lyhentää etäisyyttä itsensä ja paavikunnan välillä.”

Sellaiset sielut kuin Luther, Cranmer, Ridley, Hooper sekä ne tuhannet jalot miehet, jotka olivat marttyyreja totuuden tähden, ovat todellisia protestantteja. He seisoivat totuuden uskollisina vartijoina ja julistivat, että protestantismi ei kykene liittoon roomalaisuuden kanssa, vaan sen täytyy olla paavikunnan periaatteista yhtä kaukana erillään kuin itä on lännestä. Sellaiset totuuden puolustajat eivät voineet olla sen enempää sopusoinnussa ”synnin ihmisen” kanssa kuin Kristus ja hänen apostolinsa. Varhaisempina aikakausina vanhurskaat tunsivat, että oli mahdotonta liittyä Roomaan, ja vaikka heidän vastustuksensa tätä erehdyksen järjestelmää kohtaan säilyi omaisuuden ja hengen vaaralla, heillä oli kuitenkin rohkeutta pysyä erillään, ja miehuullisesti he taistelivat totuuden puolesta. Raamatun totuus oli heille rakkaampi kuin rikkaus, kunnia tai edes henki itse. He eivät voineet sietää nähdä totuuden haudattuna taikauskon ja valheellisen sofistiikan massan alle. He ottivat Jumalan sanan käsiinsä ja kohottivat totuuden lipun kansan eteen julistaen rohkeasti sitä, minkä Jumala oli heille ilmoittanut Raamattua ahkerasti tutkittaessa. He kuolivat julmimmilla mahdollisilla kuolemilla uskollisuutensa tähden Jumalalle, mutta verellään he ostivat meille vapaudet ja etuoikeudet, joista monet, jotka väittävät olevansa protestantteja, helposti luopuvat pahan vallan hyväksi. Mutta luovutammeko me nämä kalliisti ostetut etuoikeudet? Tarjoammeko me loukkauksen taivaan Jumalalle ja, sen jälkeen kun hän on vapauttanut meidät roomalaisesta ikeestä, asetammeko jälleen itsemme tämän antikristillisen vallan orjuuteen? Osoitammeko rappiomme allekirjoittamalla pois uskonnonvapautemme, oikeutemme palvoa Jumalaa oman omantuntomme vaatimusten mukaisesti?

“Lutherin ääni, joka kaikui vuorissa ja laaksoissa, joka järisytti Eurooppaa ikään kuin maanjäristys, kutsui esiin jalojen Jeesuksen apostolien armeijan, eikä totuutta, jota he puolustivat, voitu vaientaa rovioilla, kidutuksilla, vankityrmillä eikä kuolemalla; ja yhä jalon marttyyrien armeijan äänet kertovat meille, että Rooman valta on viimeisten päivien ennustettu luopumus, laittomuuden salaisuus, jonka Paavali näki jo omana aikanaan alkaneen vaikuttaa. Roomalaiskatolisuus voittaa nopeasti alaa. Paavius on kasvussa, ja ne, jotka ovat kääntäneet korvansa pois totuuden kuulemisesta, kuuntelevat sen eksyttäviä taruja. Paavilliset kappelit, paavilliset oppilaitokset, nunnaluostarit ja munkkiluostarit lisääntyvät, ja protestanttinen maailma näyttää nukkuvan. Protestantit menettävät sen tunnusmerkin, joka erotti heidät maailmasta, ja he lyhentävät välimatkaa itsensä ja Rooman vallan välillä. He ovat kääntäneet korvansa pois totuuden kuulemisesta; he ovat olleet haluttomia ottamaan vastaan valon, jonka Jumala vuodatti heidän polulleen, ja kulkevat sen tähden pimeyteen. He puhuvat halveksivasti ajatuksesta, että roomalaiskatolisten ja niiden, jotka liittoutuvat heidän kanssaan, taholta tapahtuisi menneisyyden julman vainon elpyminen. He eivät tunnusta sitä tosiasiaa, että Jumalan sana selvästi ennustaa sellaisen elpymisen, eivätkä suostu myöntämään, että Jumalan kansa kärsii vainoa viimeisinä päivinä, vaikka Raamattu sanoo: ’Lohikäärme vihastui vaimoon ja meni käymään sotaa hänen siemenensä jäännöstä vastaan, niitä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen Kristuksen todistus.’”

”Paaviusko on ihmisluonnon uskonto, ja suurin osa ihmiskunnasta rakastaa oppia, joka sallii heidän tehdä syntiä ja kuitenkin vapauttaa heidät sen seurauksista. Ihmisillä täytyy olla jokin uskonnon muoto, ja tämä uskonto, joka on ihmisen keksimä ja kuitenkin vaatii itselleen jumalallista arvovaltaa, sopii lihalliselle mielelle. Ihmiset, jotka pitävät itseään viisaina ja älykkäinä, kääntyvät ylpeydessään pois vanhurskauden mittapuusta, kymmenestä käskystä, eivätkä katso arvonsa mukaiseksi tutkia Jumalan teitä. Sen tähden he kulkevat väärille teille, kielletyille poluille, tulevat omahyväisiksi, itseriittoisiksi, paavin esikuvan mukaan, eivät Jeesuksen Kristuksen esikuvan mukaan. Heillä täytyy olla sellainen uskonnon muoto, joka vaatii mahdollisimman vähän hengellisyyttä ja itsensäkieltämistä, ja koska pyhittämätön inhimillinen viisaus ei johda heitä inhoamaan paaviuskoa, he luonnostaan vetäytyvät sen tarjoomusten ja oppien puoleen. He eivät tahdo vaeltaa Herran teillä. He ovat kerta kaikkiaan aivan liian valistuneita etsiäkseen Jumalaa rukoillen ja nöyrästi, hänen sanaansa älyllisesti tuntien. Koska he eivät välitä tuntea Herran teitä, heidän mielensä ovat kokonaan avoinna eksytyksille, täysin valmiina ottamaan vastaan ja uskomaan valheen. He ovat halukkaita siihen, että kaikkein järjettömimmät, kaikkein ristiriitaisimmat valheet syötetään heille totuutena.”

“Saatanan petoksen mestariteos on paavikunta; ja vaikka on osoitettu, että suuren älyllisen pimeyden aika oli roomalaisuudelle suotuisa, on myös osoitettava, että suuren älyllisen valon aika on niin ikään suotuisa sen vallalle; sillä ihmisten mielet keskittyvät heidän omaan ylemmyyteensä eivätkä mielellään pidä Jumalaa tietonsa piirissä. Rooma vaatii itselleen erehtymättömyyttä, ja protestantit seuraavat samaa linjaa. He eivät halua etsiä totuutta ja edetä valosta suurempaan valoon. He ympäröivät itsensä ennakkoluulolla ja näyttävät olevan halukkaita tulemaan petetyiksi ja pettämään muita.

”Vaikka seurakuntien asenne onkin lannistava, ei silti ole syytä menettää rohkeuttaan; sillä Jumalalla on kansa, joka pysyy uskollisena hänen totuudelleen, joka tekee Raamatusta, ja yksin Raamatusta, uskonsa ja oppinsa ohjeen, joka kohottaa mittapuun ja pitää korkealla lippua, johon on kirjoitettu: ”Jumalan käskyt ja Jeesuksen usko.” He tulevat pitämään puhdasta evankeliumia arvossa ja tekemään Raamatusta uskonsa ja oppinsa perustuksen.

”Tällaista aikaa varten kuin tämä, jolloin ihmiset hylkäävät Herran Sebaotin lain, Daavidin rukous soveltuu: ’On aika sinun, Herra, toimia; sillä he ovat tehneet tyhjäksi sinun lakisi.’ Olemme tulossa aikaan, jolloin Jumalan lain ylle kasataan miltei yleismaailmallista halveksuntaa, ja Jumalan käskyjä pitävää kansaa koetellaan ankarasti; mutta menettävätkö he kunnioituksensa Jehovan lakia kohtaan siksi, etteivät toiset näe ja käsitä sen sitovia vaatimuksia? Kunnioittakoon Jumalan käskyjä pitävä kansa Daavidin tavoin Jumalan lakia sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset sen syrjään työntävät ja kasaavat sen päälle epäkunnioitusta ja halveksuntaa.” Signs of the Times, 19. helmikuuta 1894.

”Kuinka vähän kärsivällisyyttä onkaan ilmennyt niiden keskuudessa, jotka tunnustautuvat Jumalan lapsiksi, kuinka monta katkeraa sanaa on puhuttu, kuinka paljon tuomiota on lausuttu niitä vastaan, jotka eivät kuulu meidän uskoomme. Monet ovat pitäneet muihin kirkkoihin kuuluvia suurina syntisinä, vaikka Herra ei katso heitä niin. Niiden, jotka katsovat muiden kirkkojen jäseniä tällä tavoin, on nöyryyttävä Jumalan väkevän käden alle. Niillä, jotka he tuomitsevat, on saattanut olla vain vähän valoa, vain harvoja tilaisuuksia ja etuoikeuksia. Jos heillä olisi ollut se valo, joka monilla meidän seurakuntiemme jäsenillä on ollut, he olisivat voineet edistyä paljon nopeammin ja edustaa uskoaan paremmin maailman edessä. Niistä, jotka kerskaavat valollaan mutta eivät kuitenkaan vaella siinä, Kristus sanoo: ’Mutta minä sanon teille: Tuomiopäivänä on Tyyron ja Siidonin maa oleva helpommassa asemassa kuin teidän. Ja sinä, Kapernaum [seitsemännen päivän adventistit, joilla on ollut suuri valo], joka olet korotettu taivaaseen asti [etuoikeuksiesi puolesta], sinut syöstään alas helvettiin; sillä jos ne voimalliset teot, jotka ovat tapahtuneet sinussa, olisivat tapahtuneet Sodomassa, se seisoisi vielä tänäkin päivänä. Mutta minä sanon teille: Sodoman maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sinun.’ Silloin Jeesus vastasi ja sanoi: ’Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä [heidän oman arvionsa mukaan] ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.’”

“‘Ja nyt, koska te olette tehneet kaikki nämä teot, sanoo Herra, ja minä olen puhunut teille, varhain nousten ja puhuen, mutta te ette kuulleet; ja minä kutsuin teitä, mutta te ette vastanneet; sentähden minä teen tälle huoneelle, joka on kutsuttu minun nimelläni ja johon te luotatte, sekä paikalle, jonka minä annoin teille ja teidän isillenne, niinkuin minä tein Siilolle. Ja minä heitän teidät pois kasvojeni edestä, niinkuin minä heitin pois kaikki teidän veljenne, koko Efraimin siemenen.’”

”Herra on perustanut keskuuteemme erittäin tärkeitä laitoksia, ja niitä on johdettava, ei niin kuin maailmallisia laitoksia johdetaan, vaan Jumalan järjestyksen mukaan. Niitä on johdettava katse yksinomaan hänen kunniassaan, jotta kaikin keinoin hukkuvia sieluja voitaisiin pelastaa. Jumalan kansalle Hengen todistukset ovat tulleet, ja kuitenkin monet eivät ole ottaneet vaarin nuhteista, varoituksista ja neuvoista.

”Kuulkaa nyt tämä, te tyhmä kansa, vailla ymmärrystä; joilla on silmät, mutta eivät näe, joilla on korvat, mutta eivät kuule: ettekö pelkää minua, sanoo Herra, ettekö vapise minun edessäni, minä, joka olen asettanut hiekan meren rajaksi ikuisella säädöksellä, niin ettei se voi sitä ylittää? Ja vaikka sen aallot kuohuisivat, eivät ne kuitenkaan voi voittaa; vaikka ne pauhaisivat, eivät ne kuitenkaan voi käydä sen yli. Mutta tällä kansalla on luopunut ja niskoitteleva sydän; he ovat luopuneet ja menneet pois. Eivätkä he sano sydämessään: Peljätkäämme nyt Herraa, meidän Jumalaamme, joka antaa sateen, sekä syyssateen että kevätsateen, ajallansa; hän säilyttää meille elonkorjuun määrätyt viikot. Teidän pahat tekonne ovat kääntäneet nämä pois, ja teidän syntinne ovat pidättäneet hyvät asiat teiltä.... He eivät aja orvon asiaa, orvon asiaa, vaikka menestyvät; eivätkä he hanki oikeutta köyhälle. Enkö minä rankaisisi tällaisista teoista? sanoo Herra; eikö minun sieluni kostaisi tällaiselle kansalle kuin tämä?”

”Joutuuko Herra sanomaan: ’Älä rukoile tämän kansan puolesta äläkä korota heidän tähtensä huutoa tai rukousta äläkä ano minulta esirukouksin; sillä minä en kuule sinua’? ’Sentähden sateet on pidätetty, eikä myöhäissadetta ole tullut.... Etkö tästä ajasta lähtien huuda minulle: Isäni, sinä olet nuoruuteni opas?’” Review and Herald, 1. elokuuta 1893.