The Book of Joel and The Laodicean Seventh-day Adventist Church - Number Four

Jesajan kahdennessakymmenennessä kahdeksannessa luvussa ”pilkkaajat, jotka hallitsevat” ”Jerusalemia”, esitetään ”Efraimin juoppoina” ja ”ylpeyden kruununa”. ”Kruunu” kuvaa johtajuutta ja ”ylpeys” saatanallista luonnetta.

Juopot asetetaan vastakkain sen jäännöksen (“residue”) kanssa, josta tulee Jumalan kirkkauden “kruunu”, sillä myöhäissateen aikana Herra pystyttää kirkkauden “valtakuntansa”, kuten sitä edelsi esikuvana se, että Hän ristillä perusti armon “valtakunnan”. Ristillä perustettu armon valtakunta on esikuva sunnuntailaissa ilmenevästä kirkkauden valtakunnasta. Myöhäissade alkoi 11. syyskuuta, jolloin sadan neljänkymmenenneljän tuhannen sinetöiminen ja elävien tuomio alkoivat.

Ilmestyskirjan neljä tuulta esitetään myös Jesajalla rajuna tuulena, joka oli pidätetty itätuulen päivänä, samoin kuin Ilmestyskirjan neljä riidan tuulta, joita neljä enkeliä pitää aisoissa. Sisaren Whitein mukaan nuo neljä tuulta tarkoittavat ”vihastunutta hevosta, joka pyrkii pääsemään irti” ja tuo mukanaan ”kuolemaa ja hävitystä”. Nuo neljä tuulta päästetään asteittain irti: alkaen 9/11:stä, sitten suuresti voimistuen sunnuntailaissa, ja lopulta täysin valloilleen, kun ihmisten koetusaika päättyy.

Seitsemäs pasuuna, joka on myös kolmas voi-huuto ja joka ilmoittaa Jumalan salaisuuden täyttymisestä, soi profeetallisesti 11. syyskuuta, kun islam päästettiin valloilleen ja sitten George W. Bush rajoitti sitä profeetallisesti 11. syyskuun jälkeisenä aikana. Islamin äiti, Haagar, Ismaelin äiti, on rajoittamisen ja vapauttamisen vertauskuva. Saara vapautti hänet yhtymään Aabrahamiin synnyttääkseen tämän kanssa, mutta sitten mustasukkaisuuden vuoksi Saara rajoitti häntä, mikä sai Haagarin pakenemaan, kunnes enkeli esti Haagaria pakenemasta ja käski hänen palata. Iisakin syntymän jälkeen Haagarin ja Saaran välinen riita jatkui, kunnes Aabraham ajoi orjattaren pois ja asetti näin hänen päälleen jälleen uuden rajoituksen.

Islamin neljä enkeliä päästettiin irti Ilmestyskirjan yhdeksännen luvun viidennentoista jakeen kolmensadan yhdeksänkymmenenyhden vuoden ja viidentoista päivän ennustuksen alussa, ja sitten ne pidätettiin 11. elokuuta 1840.

Sen jälkeen kun kolmannen voihuudon islam päästettiin valloilleen hyökkäämään 9/11:ssa, George W. Bush käynnisti maailmanlaajuisen terrorisminvastaisen sotansa ja asetti islamille rajoitteen. Ensimmäinen maininta Ismaelista, islamin symbolista, osoittaa, että Ismaelin jälkeläiset olisivat jokaista ihmistä vastaan ja jokainen ihminen olisi heitä vastaan.

Islam on maailman lopun valta, jota vastaan ”jokaisen miehen käsi” on oleva ja jonka käsi on oleva jokaista miestä vastaan, aivan niin kuin tämä toteutuu täydellisesti tänä päivänä. Islamin erityinen tehtävä profetian vertauskuvana on saattaa aikaan maailmansota. Tämä aihe vahvistetaan kertomuksessa Eliaasta, Johannes Kastajasta, ja se esitetään Ilmestyskirjassa ”kansojen vihastumisena”.

Niinä ”päivinä”, jolloin myöhäissade lankeaa, Kristus pystyttää kirkkauden valtakuntansa, niin kuin se on esitetty Danielin kirjassa.

Niinä ”päivinä”, jolloin Kristus perustaa kirkkautensa valtakunnan, ne, jotka ovat Kristuksen ”kruunu” kirkkaudeksi, asetetaan vastakohdaksi juomareille, jotka kantavat ylpeyden ”kruunua”. Habakukin ”näky”, joka tuli kirjoittaa ja tehdä selväksi ”tauluihin”, havainnollistaa elävästi adventismin perustavien totuuksien historiallista todistusta. Habakukin todistuksessa Joelin kaksi luokkaa, joko ”ylpeys” tai ”kirkkaus”, esitetään luokkana, joka joko on—uskosta vanhurskautettu—tai on—ylpeyden paisuttama. Toisen luvun neljäs jae puhuttelee näitä kahta luokkaa, ja ne vastaavat klassista kuvausta fariseuksesta ja publikaanista. Publikaani meni kotiinsa vanhurskautettuna, ja fariseuksen ”sielu” ”ei ole oikea”, sillä se on ”paisunut”.

Seuraavassa jakeessa Habakuk tunnistaa ne, joiden sydän on ylpistyksessä paisunut, juopuneiksi ja liittää siten Jesajan ja Habakukin juopuneet ”ylpeyteen”.

On syytä muistaa, että nämä Habakukin jakeet eivät täyttyneet ainoastaan milleriittien historiassa, vaan niiden täyttymys oli sekä Ellen Whiten että adventismin varhaisten pioneerien yhteinen tarkastelun kohde. Ne, jotka vanhurskautettiin milleriittien historian neljännessä jakeessa kuvatun uskon kautta, olivat niitä, jotka kestivät ensimmäisen pettymyksen kriisin, joka merkitsi sekä viipymisen aikaa että Babylonin lankeemuksesta ilmoittavan toisen enkelin sanoman saapumista. Milleriitit ymmärsivät tuossa koettelevassa historiassa, että entinen liittokansa, joka oli historiallisesti ollut protestantteja, oli tullut Babylonin tyttäriksi. Nämä protestantit olivat protestantteja, joita Sardeksen seurakunta edustaa, liittokansaa edustaen, sillä heillä oli ”nimi”, joka oli sekä luonteen että liittosuhteen vertauskuva, mutta he olivat kuolleita.

Vuoden 1844 koettelemusprosessissa, joka alkoi 19. huhtikuuta ja päättyi myöhemmin 22. lokakuuta, ne, jotka eivät läpäisseet koettelemusprosessia, ylpistyivät; ja jos vain lukisimme viidettä jaetta seuraavat jakeet, inhimillisen ylpeyden luonteenpiirre esitetään siellä havainnollistettuna paavillisen röyhkeyden ja itsekorotuksen kuvauksella. Se päättyy kahdennessakymmenennessä jakeessa siihen julistukseen, että Herra on pyhässä temppelissään; vaitkoon kaikki maa Hänen edessään.

Habakukin toisen luvun toinen jae osoittaa 19. huhtikuuta 1844 tapahtuneen ensimmäisen pettymyksen, ja luku päättyy jakeeseen kaksikymmentä, joka selvästi merkitsee 22. lokakuuta 1844, jolloin Herra tuli äkisti temppeliinsä.

Jakeet kolme ja neljä yksilöivät ne kaksi ryhmää, jotka syntyvät jakeen kaksi ja aina jakeeseen kaksikymmentä ulottuvan koettelemisprosessin aikana, huhtikuun 19. päivästä 1844 lokakuun 22. päivään 1844 ulottuvan koettelemisprosessin aikana. Jakeet neljästä yhdeksääntoista kohdistuvat paavilliseen valtaan, lukuun ottamatta jaetta neljätoista, joka käsittelee sitä historiaa, joka seuraa Ilmestyskirjan kahdeksannentoista luvun enkelin laskeutumista ajankohtana 9/11.

Milleriläisen historian toisen enkelin koetuksen aikana kehittyi kaksi palvojien luokkaa, jotka sittemmin tulivat ilmi 22. lokakuuta 1844 koittaneessa kriisissä. Kohdan jumalattomien luonne on paavikunnan luonne, ja tuona koetuksen aikana uskolliset milleriläiset alkoivat toisen enkelin sanoman mukaisesti julistaa, että protestanttinen kirkko oli tullut Rooman tyttäriksi hylätessään milleriläisen sanoman. Huhtikuun 19. päivän alkamisesta lokakuun 22. päivän päättymiseen saakka kehittynyt kiista on se, jossa luonne ilmenee joko Babylonin viinin ylpeänä juojana, niin kuin Belsassar, tai sellaisena, joka Danielin tavoin ennen Belsassaria vanhurskautettiin uskonsa kautta. Tämä kiista on se näyttämö, jolla avautuu se draama, joka herättää maailman kolmannen enkelin sanomaan liittyviin iankaikkisiin todellisuuksiin. Vastakkainasettelu juopuneen ja vanhurskautetun välillä asetetaan siihen asiayhteyteen, jossa väitteenä on, kuinka maailma valaistaan näihin kysymyksiin: ”Sillä maa on tuleva täyteen Herran kunnian tuntemista, niin kuin vedet peittävät meren.” Tuo valaiseminen alkoi 9/11.

Habakukin toisen luvun kuvaaman historian päättyessä Herra tuli äkisti temppeliinsä 22. lokakuuta 1844. Hän teki niin täyttäessään sen ennustuksen, jonka Hän esitti Palmonina Danielin kahdeksannen luvun jakeessa neljätoista.

Raamatullisen kalenterin seitsemännen kuukauden kymmenentenä päivänä, joka vuonna 1844 osui kymmenennen kuukauden kahdennellekymmenennelle toiselle päivälle, Habakuk 2:20 täyttyi, ja symbolinen luku ”220” voidaan nähdä siinä ”luvussa ja jakeessa”, joka osoittaa Kristuksen työn armotaloudellisen muutoksen taivaallisessa pyhäkössä. Sata neljäkymmentäneljätuhatta koskeva profeetallinen tunnusmerkki on se, että he ovat niitä, jotka seuraavat Karitsaa, mihin ikinä Hän meneekin. Kristuksen seuraaminen merkitsee Hänen seuraamistaan Hänen Sanassaan.

Sanassaan luku ”220” edustaa vertauskuvallisesti jumaluuden ja ihmisyyden yhdistelmää, ja juuri se työ, jonka Kristus aloitti tuona päivänä, oli hänen jumaluutensa yhdistämistä ihmisyyteen. Vuonna 1844 kymmenennen kuukauden kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, eli vertauskuvallisesti kaksikymmentäkaksi kertaa kymmenen, mikä on ”220” (22 × 10 = 220), tai voidaan sanoa, juuri sinä päivämääränä, joka vertauskuvallisesti vastaa lukua ”220”, Habakkuk 2:20 täyttyi, kun Kristus siirtyi pyhästä paikasta kaikkeinpyhimpään aloittaakseen tutkivan tuomion.

Palmoni, Ihmeellinen Lukumäärä, sisältyy siihen ”kysymykseen ja vastaukseen”, joka on adventismin keskeinen tukipylväs, ja useimmat adventistit ovat täysin tietämättömiä tästä totuudesta.

Danielin kirjan kahdeksannen luvun jakeet kolmetoista ja neljätoista sisältävät jakeessa kolmetoista esitetyn kysymyksen, jota seuraa vastaus jakeessa neljätoista. Heprean sana Palmoni on jakeessa kolmetoista käännetty ilmauksella ”eräs pyhä”, ja tuo Kristuksen erityinen nimi merkitsee Ihmeellistä Laskijaa tai Salaisuuksien Laskijaa.

Kun Ellen White toteaa, että neljästoista jae on adventismin keskeinen pylväs ja perustus, hän asettaa jumalallisen painotuksen näiden kahden jakeen kysymykseen ja vastaukseen, mikä edellyttää, että Kristuksen Ihmeellisenä Lukujenlaskijana tulee olla ensisijainen viitekohta. Sisar White korosti toistuvasti sitä tärkeyttä, että Kristus nähdään minkä tahansa raamatunkohdan keskeisenä totuutena, ja jakeissa kolmetoista ja neljätoista Kristus ilmestyy suoraan — ”eräänä pyhänä” — joka on Palmoni.

Kun adventismi hylkäsi vuonna 1863 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennennennen kuudennen luvun ”seitsemän aikaa”, he sulkivat silmänsä Palmonilta, sillä kysymyksen ja vastauksen profeetallinen rakenne perustuu Mooseksen ”seitsemän ajan” ja Danielin ”kahdentuhannenkolmensadan päivän” väliseen suhteeseen. Mooseksen ”seitsemän ajan” eli kahdentuhannenviidensadankahdenkymmenen vuoden ja Danielin ”kahdentuhannenkolmensadan illan ja aamun” eli kahdentuhannenkolmensadan vuoden profeetallinen suhde vahvistuu ajan kautta, jota luvut edustavat, ja Ihmeellinen Laskija on aivan siinä kysymyksen ja vastauksen keskuksessa, jotka ovat adventismin keskeinen pylväs. Ne, jotka ovat ehkä lukeneet Josephuksen kirjoituksia, saattavat muistaa hänen loogiset perustelunsa, joissa hän yksilöi kaksi erityistä asiaa, jotka Jumala loi. Toinen oli heprean kieli ja toinen mitattava aika, joka puolestaan edellyttää matematiikkaa.

Kolmastoista jae kysyy: ”Kuinka kauan?” Jakeessa ei kysytä ”milloin”, vaan ”kuinka kauan?” Sen oikea ymmärtäminen, koskeeko kysymys kestoa (kuinka kauan?) vai ajankohtaa (milloin?), on olennaista. Neljännentoista jakeen vastaus joko osoittaa tietyn ajankohdan tai ajanjakson ja mahdollisesti molemmat, mutta mikä tahansa vastaus onkin, se on asetettava kolmastoista jakeen kysymyksen asiayhteyteen. Jotta sana oikein jaettaisiin, toisin sanoen jotta neljännentoista jakeen vastaus ymmärrettäisiin oikein, edellytetään kysymyksen asiayhteyden oikeaa ymmärtämistä. Onko se ”milloin” vai ”silloin”?

Efraimin juopot opettavat epämääräisesti, että neljästoista jae osoittaa tietyn ajankohdan, jonka he määrittävät 22. lokakuuta 1844, ja tehdessään niin he saattavat hyvinkin viitata siihen kohtaan, jonka juuri lainasimme teoksesta Suuri taistelu, mutta Jumalan Sana ei koskaan muutu eikä koskaan petä. Kysymys ”kuinka kauan” ilmaisee kestoa, ei tiettyä ajankohtaa. Lokakuun 22. päivä 1844 aloitti tutkivan tuomion ajanjakson, ja tähän työhön liittyvät totuudet edustavat iankaikkista evankeliumia ja ovat paljon tärkeämmät kuin pelkkä sen alkamisajankohta.

Heprealainen kielioppi on selvä, ja sama merkitys on käännetty King James Versioniin. Kielioppi ei ainoastaan selvästi sijoita kysymystä keston yhteyteen, vaan kysymys ”kuinka kauan” on myös raamatullisen profetian vertauskuva. Useiden todistajien perusteella voidaan osoittaa, että kysymys ”kuinka kauan” vertauskuvana edustaa syyskuun 11. päivän historian sunnuntailaista annettavaan lakiin asti. Tarkastelemme ensin vertauskuvaa ”kuinka kauan”, ennen kuin palaamme Palmoniin ja Joeliin.

Jesajan kirjan luvun kuudennen jakeessa kolme enkelit toteavat, että maa on täynnä Jumalan kirkkautta.

Sisar White yhdistää Ilmestyskirjan kahdeksannentoista luvun enkelin laskeutumisen kolmannen jakeen enkeleihin.

Jesaja on kohdassa 9/11, ja hän kysyy: ”Kuinka kauan” hänen on esitettävä 9/11:n sanomaa laodikealaiselle kansalle, joka ei tahdo nähdä eikä kuulla. Hänelle vastataan, että hänen on pysyttävä kestävästi tehtävässään, kunnes kaupungit on hajotettu; ja kaupunkien hävitys alkaa sunnuntailaista, jolloin kansallista luopumusta seuraa kansallinen perikato.

11. syyskuuta, kun maa valistui Jumalan kirkkaudella, Jesaja voidellaan esittämään myöhäissateen sanoma, ja hän kysyy: ”Kuinka kauan” hänen tulee esittää 11. syyskuuta koskevaa sanomaa ihmisille, joiden sydän on paatunut? Vastaus on: ”kunnes” sunnuntailakiin asti, jolloin on oleva ”suuri hylkääminen keskellä maata”. Tämä ”suuri hylkääminen” toteutuu Laodikean adventismin kautta, jota Jesaja kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa kuvaa Sebnana.

Laodikealainen adventismi hylkää totuuden sunnuntailain kohdalla ja tulee siinä ”kukistetuksi”, kuten Danielin kirjan luvun yksitoista jakeessa neljäkymmentäyksi esitetään.

Kun Jesaja kysyy: ”Kuinka kauan?”, häntä kehotetaan esittämään sanoma adventismille aina sunnuntailakiin saakka, jolloin Danielin kirjan yhdentoista luvun neljännenkymmenennenensimmäisen jakeen ”monet” ”kukistetaan”, kun he hylkäävät sapatin ja Jumalan. Silloin heidät oksennetaan pois Herran suusta, kuten Ilmestyskirjassa esitetään, siinä kirjassa, jossa kaikki Raamatun kirjat kohtaavat ja päättyvät, ja jossa Jesajan kirjan kahdenkymmenennentoisen luvun Sebna ”viskataan väkivaltaisesti” ”kuin pallo avaraan maahan”, kun heidät ”siirretään” ”kauas pois”.

Sinä ajanjaksona jäännös, jota kuvataan ”kymmenyksenä” (mikä on kymmenys), ”palajaa”; ja heitä verrataan tässä kohdassa puihin, joissa on ”ydin”, joka jää jäljelle, kun lehdet varisevat. ”Lehdet” edustavat tunnustusta profeetallisessa symboliikassa. Kun adventismi joutuu sunnuntailain eteen ja hyväksyy viikon ensimmäisen päivän Jumalan sapatin sijalle, he karistavat pois ”tunnustuksensa” lehdet eivätkä enää väitä pitävänsä yllä Jumalan seitsemännen päivän sapattia.

Sunnuntailain voimaan tullessa laodikealaisen adventismin tunnustus olla Jumalan liittokansa on poissa, sillä he ottavat vastaan kuoleman liiton merkin ja hylkäävät elämän liiton sinetin. Silloin he heittävät pois tunnustuksensa lehdet, ja näkyviin tulee jäännös, jota Jesaja edustaa; joka 9/11:ssä ”palasi” vanhoille poluille, nöyrtyi sitten tomuun, kun hän (Jesaja) havaitsi turmeltuneen kokemuksensa, ja puhdistettiin sen jälkeen alttarilta otetulla hiilellä. Sisar White ilmoittaa meille, että alttarin hiili edustaa puhdistamista, mutta puhdistaminen on yksinkertaisesti se, mitä tapahtuu, kun hiili koskettaa Jesajan huulia.

Alttarilta otetut ”hiilet”, jotka heitetään maahan viimeisinä päivinä, ovat ne hiilet, jotka heitetään maahan, kun seitsemäs ja viimeinen sinetti avataan Ilmestyskirjan kahdeksannen luvun viidessä ensimmäisessä jakeessa. Jesaja, ja siten ne sataneljäkymmentäneljätuhatta, puhdistetaan hiilen koskettaessa heidän huuliaan, mutta ”hiili” on sanoma. Se koskettaa heidän huuliaan, kun he ottavat kirjan enkelin kädestä ja syövät sen.

Ne, jotka ”palaavat” ja tulevat jäännökseksi (jäännösjoukoksi), esitetään tammi- ja terebinttipuina, ja aivan kuten Kristus oli ”varustanut puun moraalisilla ominaisuuksilla ja tehnyt siitä jumalallisen totuuden selittäjän”, Jesajan puilla on tuo ”moraalinen ominaisuus” sisällänsä, ”ytimen” edustamana. Ydin jää puihin silloinkin, kun ne, jotka olivat vain tunnustuksen lehtiä, karsitaan pois. ”Pyhä siemen” on tuo ”ydin”, ja Kristus on profetian ”pyhä siemen”. Nuo puut, jotka esitetään jäännöksenä ja myös Jesajan itsensä kautta luvussa kuusi, edustavat ihmisiä ja siten ihmisyyttä, ja pyhä siemen edustaa jumaluutta. Näin ollen Jesaja kuusi yksilöi adventismin puhdistamisen 9/11:stä sunnuntailaiksi asti, ja kaikki ne yksityiskohdat, jotka Jesaja tuo tuohon profeetalliseen historiaan, esitetään hänen kysymyksessään: ”kuinka kauan”. Jesajalle vastaus kysymykseen ”kuinka kauan” oli 9/11:stä sunnuntailaiksi asti.

11. elokuuta 1840 oli 9/11:n esikuva, ja 11. elokuuta 1840:stä 22. lokakuuta 1844:ään ulottuvassa profeetallisessa historiassa käytiin Karmelinvuoren taistelu Elian ja Iisebelin profeettojen välillä. Lopulta Baalin profeetat osoitettiin vääriksi profeetoiksi, ja Elia teloitti heidät, mutta aivan vastakkainasettelun alussa Elia esitti kysymyksen: ”kuinka kauan” horjutte kahden mielipiteen välillä.

Elia on 11. elokuuta 1840; hän kysyy tuolta sukupolvelta, onko milleriläinen sanoma tosi vai onko se väärä? Se on toinen sanoma Laodikealle, niin kuin oli Jesaja kuusi.

Vuosien 1840–1844 koettelevassa historiassa ne protestantit, jotka hylkäsivät Eliaan sanoman, tulivat Rooman tyttäriksi ja luovuttivat protestantismin viitan Millerin adventismille. Jesajan ja Eliaan myötä meillä on kaksi todistajaa, jotka todistavat siitä tosiasiasta, että kysymys ”kuinka kauan” on vertauskuva historiasta, joka alkaa 9/11:stä ja päättyy sunnuntailakiin. Milleriläisessä historiassa 11. elokuuta 1840 vastaa 9/11:tä, ja 22. lokakuuta 1844 vastaa sunnuntailakia. Kun tuli lankesi taivaasta ja kulutti Eliaan uhrin, kaikki kaksitoista kiveä valaistuivat uhrin myötä, merkitsemään näin sadankahdenkymmenenneljän tuhannen tunnusmerkkiä, joka esitetään valaistuina kivinä. Tämän jälkeen Elia surmasi väärät profeetat, samoin kuin Yhdysvallat, väärä profeetta, surmataan kuudentena valtakuntana sunnuntailain yhteydessä.

Jesajan kuudes luku korostaa koettelemisen, puhdistamisen ja pyhittämisen prosessia Jumalan kansan keskuudessa 9/11:stä aina sunnuntailakiin saakka. Elia puhuttelee Jumalan kansan laodikealaista asennetta, mutta samalla hän esittää todistusaineistoa oikean ja väärän profeetan sekä siten myös oikean ja väärän sanoman välillä. Näin ollen 11. elokuuta 1840 alkaneesta ja 22. lokakuuta 1844 päättyneestä ajanjaksosta tuli profeetallinen koetus Sardeksen kauden protestanteille, ja aivan kuten tuli Karmelinvuorella synnytti jakautumisen kahteen luokkaan, kaksi luokkaa tuli ilmi vuonna 1844. Toinen luokka koetuksen prosessissa oli pian entiseksi käyvä liittokansa, ja toinen luokka oli milleriläinen adventismi, jonka kanssa Jumala tekisi liiton 22. lokakuuta 1844. Koettelemisen ja erottelun ajanjakso on kertomus viinitarhasta, sillä milleriläinen adventismi osoitettiin oikeaksi profeetaksi juuri siinä vaiheessa, kun sardeslainen protestantismi alkoi täyttää rooliaan luopioprotestantismina. Aivan kuten Baalin profeetat paljastettiin vääriksi, samoin entinen liittokansa paljastettiin ja sitten milleriläisten toimesta tunnistettiin Rooman tyttäreksi. Kertomus Karmelinvuoresta sekä myös tuon historian täyttymys milleriläisten aikana antaa Jesajan kuudennelle luvulle toisen todistajan siitä, että kysymys ”kuinka kauan” on vertauskuva ajanjaksosta 9/11:stä aina sunnuntailakiin saakka.

Ensimmäinen kerta, kun symbolinen kysymys ”kuinka kauan” esitetään profeetallisessa Sanassa, on egyptiläisiä kohdanneen kahdeksannen vitsauksen yhteydessä Mooseksen aikana. Kahdeksas vitsaus on ”heinäsirkat” (islamin vertauskuva), jotka tuo ”itätuuli” (islamin vertauskuva).

Ensin ”Herra, hebrealaisten Jumala”, kysyy: ”Kuinka kauan sinä kieltäydyt nöyrtymästä minun edessäni?” ja sitten faraon palvelijat kysyivät sen jälkeen jälleen faraolta: ”Kuinka kauan tämä mies on oleva meille paulana?” Kysymys esitetään kahdeksannen vitsauksen aikana, mikä useista syistä vastaa 9/11:tä. Kymmenes vitsaus on esikoisten surmaaminen, mikä vastaa ristiä, ja sitä seuraa pettymys Punaisenmeren äärellä, minkä inspiraatio rinnastaa opetuslasten pettymykseen ristillä, mikä puolestaan vastaa milleriläisten suurta pettymystä vuonna 1844. Nämä kolme todistajaa ovat kaikki rinnakkaisia sunnuntailain kanssa. Kymmenes vitsaus on sunnuntailaki, ja kaksi vitsausta aikaisemmin kahdeksas vitsaus toi ”heinäsirkat” ”itätuulella”. ”Heinäsirkat” täyttivät koko maan, aivan kuten islam järisyttää koko maailmaa tänä päivänä levitettyään pimeytensä pakotetun maahanmuuton kautta. ”Aavikkoheinäsirkan” latinankielinen nimi on ”locusta migratoria”, mikä edustaa islamin leviämistä maahanmuuton kautta, jota luonnonmaailmassa esikuvallistaa muuttoliike.

Yhdeksäs vitsaus oli pimeys, joka oli käsin kosketeltavaa.

Karmelinvuoren ja Elian edustamassa ”kuinka kauan” -symboliikassa ilmenee erottelu, kun tuli lankeaa alas taivaasta. Elian Jumala teki sen, mitä Baal ei voi tehdä. Milleriläisessä historiassa tämä erottelu tehtiin langenneen sardeslaisen protestantismin ja milleriläisen adventismin välillä. Mooseksen kohdalla erottelu oli pimeys tai valo. Heprealaisten kodeissa oli valo. Jesaja ilmoittaa meille edelleen, että ne, joilla ei ole valoa Mooseksen linjassa, jotka ovat myös ne, jotka Elia tuhoaa, ja ne, jotka menettävät protestantismin viitan milleriläisen ajanjakson aikana, ovat ”kansa”, joka ”kyllä kuulee, mutta ei ymmärrä; ja kyllä näkee”, ”mutta ei käsitä”. Sitten tästä kansasta annetaan julistus, jossa sanotaan: ”Paaduta tämän kansan sydän, tuki sen korvat ja sulje sen silmät, ettei se näkisi silmillään eikä kuulisi korvillaan eikä ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja tulisi parannetuksi.”

Halukas tekemään työn, mutta musertuneena tehtävästä saarnata niille, jotka eivät kuuntele, Jesaja ”sanoi silloin”: ”Herra, kuinka kauan?”

Egyptin kymmenestä vitsauksesta kolme viimeistä todistavat niistä kolmesta askeleesta, jotka johtavat 9/11:stä sunnuntailaiksi. Elokuun 11. päivänä 1840 ensimmäisen enkelin sanoma sai voiman, ja huhtikuun 19. päivänä 1844 toinen enkeli saapui ja sai voiman Exeterin leirikokouksessa 12.–17. elokuuta, ja kolmas enkeli saapui lokakuun 22. päivänä 1844. Kolmas enkeli vastaa sunnuntailakia ja osoittaa sen vuoksi kolmivaiheisen prosessin, sillä kolmatta ei voi olla ilman ensimmäistä ja toista.

Egyptin kymmenes vitsaus on innoituksen kautta asetettu ristin ja siihen liittyneen sitä seuranneen pettymyksen rinnalle. Kymmenes vitsaus on siis kolmas sanoma, jota profeetallisen välttämättömyyden mukaan täytyy edeltää ensimmäinen ja toinen sanoma. 9/11:ssa Herra kysyi faraolta: ”kuinka kauan”, ja välittömästi sen jälkeen myös faraon palvelijat kysyivät: ”kuinka kauan”. Sen jälkeen kun Mooses oli välittänyt Jumalan kysymyksen ”kuinka kauan” faraolle, ja juuri ennen kuin palvelijat toistavat Mooseksen kysymyksen faraolle, Mooses merkitsee käännekohdan näin: ”hän kääntyi ja meni pois faraon luota.” 2. Moos. 10:6.

9/11 oli profeetallinen käännekohta, jota esikuvasi se, kun Mooses toi heinäsirkkojen vitsauksen, joka tuli itätuulen mukana.

Seuraava vitsaus synnytti pimeyttä tai valoa sen mukaan, mihin luokkaan kuului. 9/11 oli ”käännekohta kansakuntien ja kirkon historiassa”. Tuossa vaiheessa Jumalan kansaa kutsuttiin palaamaan ja vaeltamaan vanhoilla poluilla, mutta he kieltäytyivät vaeltamasta niillä eivätkä kuunnelleet pasuunan ääntä. Elian jälkeen saatiin aikaan ero pimeyden ja valon välille, ja Mooses kysyi: ”kuinka kauan?” Hän toteaa edelleen kyseisessä kohdassa:

Seuraavassa artikkelissa jatkamme aiheen ”kuinka kauan” käsittelyä.