Laodicea - Number Two

On välttämätöntä Ilmestyskirjassa sinetistä avattavan sanoman ymmärtämiseksi tunnistaa protestanttisen uskonpuhdistuksen juuret, kehitys ja merkitys. Tämän uskonpuhdistuksen historian kolme päälinjaa käsittelevät Raamattua, oikeaa menetelmää, jota on käytettävä Raamatun tutkimisessa, sekä sitä, että tämän historian kuluessa valitut sanansaattajat ovat tuon historian tienviittoja. Kuten aina, Saatana pyrki kätkemään King James -Raamatun useiden väärennösten avulla, ja hän pyrki kätkemään oikean menetelmän Raamatun ymmärtämiseksi useiden väärennösten avulla, ja hän pyrki myös kätkemään oikeat sanansaattajat (tienviitat), jotka tuon historian varrella nostettiin esiin.

Milleriläisessä historiassa vuosina 1840–1844 protestantismin viitta (joka on toinen niistä kahdesta sarvesta siinä maapetossa, joka on Yhdysvallat) siirtyi milleriläiselle adventismille, josta tuli protestanttinen sarvi. Samalla ne kirkot, jotka olivat aiemmin tunnustautuneet protestanttisiksi, tulivat luopioprotestantismiksi, tai niin kuin milleriläiset ne määrittelivät, ”Rooman tyttäriksi”. Kun protestantit vuonna 1843 hylkäsivät ensimmäisen enkelin sanoman, he lankesivat, ja milleriläiset jatkoivat protestantismin viitan kantajina. Milleriläinen historia oli Jumalan työn huipentuma siinä, että Hän saattoi ”seurakuntansa erämaassa” Jumalan Sanan täydelliseen ymmärtämiseen.

Tutkivan tuomion alkaminen toi mukanaan Jumalan lain koetuksen ja erityisesti sapatin. Kolmannen enkelin sanoman julistaminen edellytti seurakuntaa, joka piti yllä Jumalan lakia, joka oli pimeän keskiajan aikana haudattu paavillisten traditioiden ja tapojen alle. Kristus johdatti protestantit vuosien 1840–1844 historiaan ja asetti heidän eteensä Elian koetuksen, jonka esikuvana William Miller oli, ja kun protestantit hylkäsivät Millerin sanoman, he palasivat Roomaan. Ensimmäisen enkelin sanoman koetus, sellaisena kuin Miller sen julisti, oli esikuvallisesti nähtävissä Eliassa Karmelinvuorella.

Vuonna 1840, kun protestantit kohtasivat Elian sanoman, jota Miller ja ensimmäinen enkeli edustivat, he valitsivat Baalin!

Protestanttinen uskonpuhdistus oli Raamatun totuuksien sinettien avaamista, joka alkoi ”kointähdellä”, jonka luvattiin tulla annetuksi siinä historian vaiheessa, jota Tyatiran seurakunta edustaa. Suora hyökkäys Raamattua vastaan alkoi vuosisatoja aikaisemmin, ja se esitetään selvästi teoksessa Suuri taistelu, erityisesti valdolaisiin liittyvän historian yhteydessä. Vuonna 1930 Benjamin Wilkerson julkaisi kirjan Our Authorized Bible Vindicated. Kirja dokumentoi sodankäynnin pyhiä alkutekstejä vastaan, joita lopulta käytettiin King James -Raamatun kääntämiseen, sekä niitä erilaisia saatanallisia väärennöstekstejä vastaan, joita katolilaiset, luopioitunut protestantismi ja laodikealaiset adventistit ovat edistäneet ja edistävät edelleen. Sodankäynti alkoi jo kauan ennen valdolaisiin liittyvää historiaa, mutta he ovat se tienviitta ja vertauskuva niistä, jotka antoivat henkensä todistaakseen niiden oikeiden käsikirjoitusten tärkeydestä, jotka lopulta käännettiin vuoden 1611 King James -Raamatuksi.

King James -raamatun julkaiseminen vuonna 1611 kävi läpi hyvin täsmällisen käännösprosessin. Raamatun kääntäminen ja julkaiseminen toteutettiin seitsemän tuotantovaiheen kautta. Sen toteuttamiseen kului myös seitsemän vuotta, ja seitsemän raamatullista vuotta on kaksituhatta viisisataa kaksikymmentä päivää. Se on tietenkin sama profeetallisten päivien lukumäärä, jonka aikana Jeesus vahvisti liiton monien kanssa Danielin yhdeksännen luvun täyttymykseksi. Tuon pyhän viikon keskellä Kristus ristiinnaulittiin, ja tietenkin ristiinnaulittu Kristus on Raamatun keskus. Nuo seitsemän vaihetta Jumalan puhtaan Sanan tuottamiseksi olivat seuraavat.

Saatanan sodankäynnissä Jumalan sanaa vastaan sekä niitä tienviittoja vastaan, joita tuon avautuvan historian eri sanansaattajat edustavat, ja vastaan oikeaa menetelmää, jota on käytettävä Hänen Sanansa oikeaan jakamiseen, vuoden 1611 King James Bible on tienviitta, joka yksilöidään erityisesti Psalmissa kaksitoista. Mikään niistä monista väärennetyistä Raamatuista, jotka on tuotettu turmeltuneiden katolisten käsikirjoitusten pohjalta, ei täytä Psalmin kaksitoista kriteerejä. Puhdistusprosessi, joka käsitti seitsemän vaihetta, sekä kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen päivän ajanjakso osoittavat, että King James Bible on Jumalan ”puhtaat sanat”. Jumala lupaa säilyttää King James Biblen puhtaana Sananaan iankaikkisesti, ja siksi Hän myös lupaa pitää voimassa ”historismin” menetelmän, jota protestanttiset uskonpuhdistajat, William Miller mukaan luettuna, käyttivät.

Neljännellätoista vuosisadalla John Wycliffea, jota kirjassa Suuri taistelu kutsutaan ”uskonpuhdistuksen aamuntähdeksi”, Jumala käytti kääntämään Raamatun kielelle, jota tavallinenkin ihminen ymmärtäisi. Hän on se sanansaattaja, joka merkitsee protestanttisen uskonpuhdistuksen alun tienviitan.

John Wycliffeä koskevan todistuksen jälkeen teoksessa Suuri taistelu sisar White esittää luettelon uskollisista uskonpuhdistajista (tienviitoista), joka lopulta ulottuu uskonpuhdistaja John Knoxiin asti. Hän tuo esiin merkittävän kysymyksen, jonka Skotlannin kuningatar Maria esitti John Knoxille.

Uudistajan ja kuningattaren välinen vuorovaikutus tuo esiin uskonpuhdistuksen historian kolmannen juonteen, joka osoittaa Saatanan pyrkimyksen väärentää Raamattu, uskonpuhdistajat ja raamatullisen tutkimuksen metodologia. Johanneksen vastaus kuningattarelle oli, että oikea metodologia on ”historiallisuus”, joka perustuu siihen, että Pyhä Henki selittää yhden profeetallisen historian linjan toisella profeetallisen historian linjalla.

Valo oli avattu pimeydessä. Wycliffe ja varhaiset uskonpuhdistajat aina milleriläisliikkeen historiaan saakka käyttivät raamatuntutkimuksen menetelmää, jota kutsutaan ”historismiksi”. Tämän raamatullisen raamatuntutkimusmenetelmän historia jää usein huomiotta, mutta sen tunnistaminen on olennaisen tärkeää, jos todella tahtoo nähdä niiden profeetallisen tulkinnan sääntöjen merkityksen, jotka Miller omaksui ja joita Future for America sen jälkeen on omaksunut.

On vain kaksi seurakuntaa, jotka sisar White yksilöi Jumalan nimetyksi kansaksi: muinainen Israel ja seitsemännen päivän adventistikirkko.

Apostolien seurakuntaa ja seurakuntaa erämaassa paavillisen pimeyden aikana ei koskaan kutsuttu Jumalan nimikkokansaksi, sillä termi (merkitykseltään nimetyksi tuleminen) tarkoittaa seurakuntaa, jolle annetaan vastuu olla Jumalan lain haltija, ja adventismin myötä heidän tuli olla myös Jumalan profeetallisten totuuksien haltijoita.

William Miller edusti valittua sanansaattajaa avaamaan Jumalan profeetalliset totuudet, ja kun nuo totuudet johtivat kansan kaikkeinpyhimmän avoimelle ovelle vuonna 1844, Jumala avasi silloin Jumalan lain. Wycliffe on tienviitta Raamatun avaamisessa ja protestanttisen uskonpuhdistuksen alkuvaiheiden synnyttämisessä, mutta hän on myös tienviitta Jumalan työssä vahvistaa ”profetian suuret totuudet”. John Wycliffe oli aamutähti, joka tunnistetaan paavinvallan tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden hallituskauden historiassa. Hänen työnsä alkoi neljännellätoista vuosisadalla, ja sitten seitsemännellätoista vuosisadalla tuon profeetallisen linjan toinen tienviitta oli King James -Raamatun julkaiseminen vuonna 1611. Tuolla linjalla saavumme lopulta Millerin profeetallisen tulkinnan sääntöjen tienviittaan. Miller on tienviitta tuossa totuuden linjassa, ja niin ovat myös hänen sääntönsä. Hänen sääntönsä todistavat adventismin lopussa olevasta tienviitasta, jota edustaa Prophetic Keys -julkaisu.

Ellemme ymmärrä, että Millerin säännöt olivat tienviitta profeetallisen historian linjassa, joka edusti sekä työtä Raamatun alkuperäisten ja oikeiden tekstien säilyttämiseksi että työtä Raamatun todellisen ymmärryksen avaamiseksi, mikä edellytti, että uskonpuhdistajat johdatettiin ymmärtämään ja käyttämään pyhää tutkimusmenetelmää, jota kutsutaan ”historismiksi”, meiltä puuttuu se tieto, joka on välttämätön adventismin lopussa kolmannen enkelin valon esittämiseen ja säilyttämiseen liittyvien profeetallisten totuuksien tunnistamiseksi. Tästä syystä on tärkeää tarkastella lyhyesti tuota historian linjaa.

Sanan ”protestantti” ainoa todellinen määritelmä on protestoida Roomaa vastaan. Jos kirkko lakkaa protestoimasta Roomaa vastaan, se ei enää ole protestanttinen, vaan siitä tulee Rooman tytär, kuten kävi niille protestanteille, jotka hylkäsivät ensimmäisen enkelin sanoman. Se ensisijainen käsitys, josta tuli katolisesta kirkosta lähteneiden protestanttien ”tunnuslause”, oli ”Raamattu ja ainoastaan Raamattu”. Kuitenkin historia todistaa sen tosiasian, että Raamattua tuli oikein jakaa.

Raamatuntutkimuksen menetelmä, jonka käyttöön protestantit johdatettiin heidän pyrkimyksissään oikein jakaa totuuden sanaa, on ”historismi”. Tämä menetelmä oli Saatanan hyökkäyksen nimenomainen ja vakava kohde, ja siihen hän myös hyökkäsi.

Raamatullisen metodologian horjuttamisen, jota uskonpuhdistajat käyttivät aina William Milleriin asti ja hänet mukaan luettuna, katsotaan alkaneen nimenomaisesti viidennellätoista vuosisadalla jesuiittatutkijasta nimeltä Francisco Ribera (1537–1591), jolle annetaan tunnustus futuristisen tulkinnan tunnetuksi tekemisestä. Hän kirjoitti Ilmestyskirjasta selitysteoksen, jossa hän esitti profetioista futuristisen tulkinnan ja irrotti ne niiden historiallisesta asiayhteydestä. Ribera loi tämän metodologian tarkoituksenaan vastustaa sitä totuutta, jonka historismin metodologia aina tuotti. Tuo totuus oli, että Rooman paavi on Raamatun profetian antikristus.

On asiakirjoin osoitettavissa, että seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla protestantismi tiesi Riberaan väärän metodologian olevan saatanallinen ja kestämätön. Tuon historian protestantit kirjoittivat kirjoja ja traktaatteja vastustaakseen jesuiittatutkijan ”epäpyhiä ja tyhjiä jaarituksia”. Mutta vuonna 1909 julkaistiin Troijan hevonen, Scofield Reference Bible, ja Raamatun alaviitteisiin lisätyt viittaukset perustuivat Riberaan opetuksiin sekä toisen jesuiitan, Manuel Lacunzan (1731–1801), oppeihin. Lacunza kirjoitti salanimellä Juan Josafat Ben-Ezra ja julkaisi kirjan nimeltä Messiaan tuleminen kirkkaudessa ja majesteettisuudessa. Riberaan tavoin ennen häntä kirja oli suora hyökkäys Ilmestyskirjan profetioiden täyttymyksen kimppuun.

Saatana tiesi, että sanoma, joka hänen oli hämärrytettävä sekaannuksella, oli viimeinen varoitussanoma, joka tulee Ilmestyskirjasta. Sisällyttämällä kahden jesuiittapapin epäpyhät ja turhat puheet Scofield Reference Bible -raamatun viitteisiin Saatana saattoi johtaa luopuneet protestantit hyväksymään jesuiittojen menetelmät ja näin sokaista heidät totuudelta. Saatana saavutti tämän tuomalla esiin useita katolisia profeetallisia malleja, jotka poistivat mahdollisuuden tunnistaa selvästi, kuka on Raamatun profetian antikristus. Tämä petos ei ollut Saatanalle vaikea, sillä protestantit olivat jo palanneet Rooman kirkon yhteyteen hylätessään Millerin sanoman vuonna 1843.

Vuosien varrella on julkaistu useita kirjoja ja artikkeleita, jotka dokumentoivat Saatanan hyökkäystä Raamattua vastaan; hyökkäystä, joka alkoi ensimmäisinä vuosisatoina Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Tämä hyökkäys eteni siihen pisteeseen, että väärennettyjä käsikirjoituksia tuotiin esiin väärennettyjen Raamattujen aikaansaamiseksi. Saatana hyökkäsi myös niiden uskonpuhdistajien kimppuun, jotka oli nostettu puolustamaan Jumalan sanaa heidän eläessään ja vielä senkin jälkeen, kun nuo uskonpuhdistajat olivat kuolleet.

Ajatelkaa vain, kuinka nykyajan seitsemännen päivän adventistiset historioitsijat ja teologit käsittelevät William Millerin aihetta. Ikään kuin he olisivat kaivaneet esiin hänen luunsa ja heittäneet ne Mississippi-jokeen.

Katsokaa, kuinka nuo samat kaksi adventismin ryhmää (teologit ja historioitsijat) ovat vähätelleet ja peitelleet Millerin sääntöjen pätevyyttä, joiden käyttävän kaikki ne, jotka sisar White’n mukaan todella julistavat kolmen enkelin sanomat.

Ilman että tarkastellaan uudelleen niitä kolmea profeetallisen historian juonnetta, jotka liittyvät Jumalan Sanan kehitykseen ja vahvistamiseen, on mahdotonta nähdä sen merkittävän todistuksen merkitystä, joka pitää yllä William Milleriä sanansaattajana, jota hänen sanomansa esittämisessä esikuvasi Elia, ja Mooseksena siinä lupauksessa, että Miller herätetään vanhurskaiden ylösnousemuksessa, ja Elisana hänen halukkuudessaan jättää maatilansa ja palvella Elian sanomaa. Sisär White osoittaa kaikkien kolmen raamatullisen sankarin olevan William Millerin esikuvia, vaikka nykyajan adventistiteologit ja -historioitsijat kohtelevat häntä nyt ikään kuin hän olisi ollut vain jokin ”köyhä maalaipoika” kahdeksanneltatoista vuosisadalta.

William Tyndale oli yksi niistä monista uskonpuhdistajista, jotka herätettiin tässä profeetallisen historian linjassa. Jos saan sanoa asian näin, hänen ”toiminta-ajatuksensa” niitä paavin lähettiläitä vastaan, joiden kanssa hän oli tekemisissä, kuului: ”Minä saatan pojan, joka ajaa auraa, tuntemaan Raamatun kirjoituksia enemmän kuin te.” William Miller oli tuo maatilan poika, joka ajoi auraa ja täytti Tyndalen profetian.

Tätä johdantoa on suuresti yksinkertaistettu kaiken sen historian osalta, jota voitaisiin esittää tueksi sille, mitä olemme tähän asti esittäneet. Tarkastelemme nyt joitakin Alfan ja Omegan tunnusmerkkejä johdattaaksemme takaisin Millerin tarkasteluun tienviittana ja sanansaattajana.

Danielin kirja on alku kirjalle, joka koostuu kahdesta kirjasta. Tämän kirjan loppu on Ilmestyskirja. Vaikka ne ovat kaksi erillistä kirjaa, yhdessä ne muodostavat yhden kirjan.

Vuosia sitten kävin julkisen keskustelun erään tunnetun seitsemännen päivän adventistiteologin kanssa, joka työskenteli Seitsemännen päivän adventtikirkon pääkonferenssin Raamatullisen tutkimuksen instituutissa. Teologi pyrki oikaisemaan käsitystäni Danielin kirjan yhdentoista luvun kuudesta viimeisestä jakeesta sekä käsitystäni Danielin kirjan ”jokapäiväisestä”. Keskustelumme, joka jatkui jonkin aikaa, koostui siitä, että hän laati artikkelin, johon minä vastasin, minkä jälkeen hän vastasi takaisin, ja sitten luonnollisesti minä esitin jälleen omat ajatukseni, ja niin edelleen. Tässä keskustelussa hän ilmoitti minulle, että siinä pääkonferenssin toimikunnassa, jossa hän työskenteli, häntä pidettiin Danielin kirjan asiantuntijana ja että erästä hänen työtoveriaan pidettiin Ilmestyskirjan varsinaisena asiantuntijana. Keskusteluissamme hän ei halunnut käsitellä Ilmestyskirjaan liittyviä kohtia, vaan siirtää ne kollegansa vastattaviksi. Hän halusi rajata keskustelun yksinomaan Danielin kirjaan.

Sis. White ilmaisee selvästi, että Daniel ja Ilmestyskirja ovat yksi kirja. Sillä tasolla ne edustavat Raamattua, joka on yksi kirja ja joka koostuu kahdesta kirjasta, vanhasta ja uudesta. Sis. White huomauttaa myös juutalaisesta kirkosta, joka pitää vain vanhaa kirjaa yhtenä kirjana, ja hän huomauttaa myös niistä, jotka sivuuttavat vanhan kirjan, sillä he ymmärtävät tai ovat halukkaita ymmärtämään vain uuden kirjan. Hänen innoitettu todistuksensa on, että jos hyväksyt vain uuden, hylkäät vanhan, ja päinvastoin. Teologin väite, että hän oli Danielin asiantuntija mutta ei Ilmestyskirjan, toistaa juutalaisen käsityksen, jonka mukaan hyväksytään vain Vanha testamentti, ja me tiedämme, mihin tuo ahdas näkemys juutalaiset johti. Kummankin puolen ottaminen tässä kysymyksessä — vanhan hyväksyminen mutta ei uuden, tai uuden hyväksyminen mutta ei vanhan — merkitsee koko todistuksen hylkäämistä.

Edellisellä neuvolla on toinenkin sovellus Laodikean adventisteihin. Tunnustaa uskovansa Raamattuun kokonaisuudessaan, sekä Vanhaan että Uuteen testamenttiin, mutta kuitenkin hylätä Profetian Henki, on täsmälleen sama kuoppa kuin hyväksyä vain yksi todistus. Totuuden vahvistamiseksi vaaditaan kaksi todistajaa, joten totuutta on mahdotonta vahvistaa yhden todistajan varassa, ja jos joku yrittää tehdä niin, hän hylkää molemmat todistajat; hän perustaa uskonsa siihen, mitä kutsutaan ”puolitotuuksiksi”.

Toistan nyt erään kysymyksen, joka esitettiin yhdessä niistä ensimmäisistä kirjoituksista, joita on julkaistu heinäkuusta 2023 lähtien. Kysymys kuuluu: ”Mitä uutta valoa on tullut adventismista vuoden 1863 jälkeen?” Vastaus on yksinkertaisesti: ”Ei mitään.”

Alfa ja Omega osoittaa siis, että Daniel on ensimmäinen ja Ilmestyskirja viimeinen. Daniel edustaa adventismin alkua ja Ilmestyskirja adventismin loppua.

Adventismin alussa, juuri niissä jakeissa, jotka ovat adventismin keskeinen pylväs, niissä jakeissa, jotka avattiin vuonna 1798, Jeesus esitteli itsensä nimellä ”Palmoni”, ihmeellinen lukija. Adventismin lopussa Jeesus esittelee itsensä nimillä ”Alfa ja Omega”, ihmeellinen kielentuntija — Jumalan Sana. Tästä syystä adventismin alku ja ensimmäisen enkelin sanoma olivat ”ripustetut aikaan”. Adventismin lopussa kolmannen enkelin sanoma tulee olemaan ripustettu Hänen Sanaansa.

Adventismin alku ja loppu sijoittuvat Raamatun profetian kuudennen valtakunnan historian aikana; sen vuoksi ne tapahtuvat Yhdysvaltojen alun ja lopun aikana. Yhdysvaltojen profeetallinen historia on tasavaltalaisuuden ja protestantismin kahden sarven historia. Tämän historian päättyessä nuo kaksi sarvea ovat muuttuneet karitsasta lohikäärmeeksi. Tasavaltalaisuus muuttuu demokratiaksi ja protestantismi luopioprotestantismiksi. Kun Yhdysvaltojen koetusajan malja alkaa lähestyä loppuaan, kuten juuri nyt tapahtuu, luopiot tasavaltalaisuuden ja protestantismin kaksi sarvea muodostavat pedon kuvan ja näin sulauttavat kirkon ja valtion yhdeksi sarveksi, joka puhuu kuin lohikäärme. Mutta Jumala ei jää ilman todistajaa, sillä saattaessaan Yhdysvaltojen historian päätökseen Hän nostaa esiin protestantismin aidon sarven vastustamaan sekä pedon kuvaa Yhdysvalloissa että sen jälkeen pedon kuvaa, joka kohtaa koko maailman. Protestanttisen sarven esiin nostaminen Yhdysvaltojen lopussa tapahtuu saman historiallisen rakenteen puitteissa kuin protestanttinen sarvi nostettiin esiin Yhdysvaltojen alussa. Entinen liittokansa sivuutetaan, ja uudesta kansasta tulee uusi liittokansa. Ei ole mitään uutta auringon alla.

Kun käytämme milleriittien historiassa ymmärrettyjä ja esitettyjä aikaprofetioita arvioidaksemme Alfaa ja Omeg aa, havaitsemme, että ne ovat yksi ja sama. Jokainen aikaprofetia alkaa historiasta, jossa profetia julistetaan, ja tuo historia esikuvallistaa aina sen historian, jossa profetia täyttyy.

Kaksituhatta kolmesataa vuotta koskevan profetian historia alkoi kolmannesta määräyksestä vuonna 457 eKr. ja päättyi kolmannen enkelin sanomaan 22. lokakuuta 1844. Kolmannen määräyksen saapumista edeltävänä aikana, mutta ennen sen tuloa, suoritettiin temppelin ja Jerusalemin rakentamistyö. Samalla tavoin kolmannen enkelin saapumista edeltävässä historiassa vahvistettiin milleriläisen temppelin perustotuudet.

Vuonna 1798 täyttyi kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden profetia, joka alkoi vuonna 723 eKr. pohjoisten kymmenen heimon hajottamisesta. Tämä profetia osoitti kaksi tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden ajanjaksoa, jotka merkitsivät kirjaimellisen temppelin ja kirjaimellisen Jerusalemin tallaamista kirjaimellisen pakanallisen Rooman toimesta; sitä seurasi tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden ajanjakso, jolloin paavillinen Rooma tallasi hengellistä kaupunkia ja temppeliä. Profetia alkoi pohjoisen valtakunnan tuhoutumisella ja sen kansalaisten hajottamisella. Profetian puoliväli vuonna 538 merkitsee Jumalan kansan pakanallisen Rooman, Raamatun profetian neljännen valtakunnan, suorittaman tallaamisen päättymistä ja saa aikaan Jumalan seurakunnan hajaantumisen pimeän keskiajan erämaahan. Tämän aikaprofetian päättyminen vuonna 1798 merkitsee Raamatun profetian viidennen valtakunnan loppua. Pohjoisten kymmenen heimon hajaantuminen sekä kristillisen seurakunnan, joka pakeni erämaahan, hajaantuminen edustaa niiden kokoamista, joiden oli määrä tulla protestantismin sarveksi. Tienviitat esitetään usein vastakohtien avulla, ja hajaantuminen voi edustaa kokoamista, aivan kuten Elia edustaa Johannes Kastajaa. Samassa profeetallisessa vastakkainasettelussa Elia ei kuole, mutta Johannes Kastaja kuolee.

Vuonna 677 eKr. eteläinen Juudan heimo (joka Raamatussa myös samastetaan ihanaan maahan) hajotettiin kahdeksituhanneksiviideksisadaksi kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, ja tämä ajanjakso päättyi 22. lokakuuta 1844. Tuo profetia osoitti Jumalan kansan tallaamisen, jonka Daniel Danielin kirjassa 8:13, 14 tunnistaa ”joukoksi”.

Kaksituhatta kolmesataa vuotta kestänyt profetia, joka päättyi samanaikaisesti kuin kaksituhatta viisisataa kaksikymmentä vuotta kestänyt profetia, joka alkoi vuonna 677 eKr., osoitti pyhäkön tallaamisen, sellaisena kuin se on esitetty Danielin kirjassa 8:13, 14. Juudan hajottamista koskevaa profetiaa vuonna 677 eKr. edelsivät Nebukadnessarin kolme hyökkäystä, ja tuo profetia päättyi kolmannen sanoman saapumiseen 22. lokakuuta 1844.

Ne kaksi kaksituhattaviisisataakaksikymmentävuotista profetiaa, jotka päättyvät vastaavasti vuosina 1798 ja 1844, osoittavat neljäkymmentäkuusi vuotta kestäneen milleriläisen temppelin perustuksen rakentamisen. Mooses oli neljäkymmentäkuusi päivää vastaanottamassa ohjeita temppelin rakentamisesta; Herodeksen temppelin uudistaminen Kristuksen aikana kesti neljäkymmentäkuusi vuotta, ja tämä päättyi Kristuksen kasteen vuonna. Kasteesta Hän meni erämaahan neljäksikymmeneksi päiväksi, ja palattuaan Hän puhdisti temppelin ensimmäisen kerran, ja väittelevät juutalaiset tahtoivat tietää, millä valtuudella Hän teki sellaisen teon.

Milleriläinen temppeli rakennettiin neljänäkymmenenäkuutena vuotena vuodesta 1798 alkaen, ensimmäisen kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden profetian päättyessä, ja se päättyi neljäkymmentäkuusi vuotta myöhemmin toisen kahdentuhannen viidensadan kahdenkymmenen vuoden profetian täyttyessä vuonna 1844. Nuo neljäkymmentäkuusi vuotta alkoivat ensimmäisen enkelin saapumisesta ja päättyivät kolmannen enkelin saapumiseen, sillä Kristus sanoi, että Hänen temppelinsä pystytettäisiin kolmessa päivässä. Jos et ole halukas näkemään näitä tosiasioita, se johtuu kahdesta ensisijaisesta ongelmasta niiden ongelmien lisäksi, joita saattaa olla haluttomassa ja kääntymättömässä sydämessä. Ensimmäinen ongelma on se, ettet ole halukas lähestymään profeetallista Sanaa siitä näkökulmasta, että historia toistaa itseään. Et ole historisisti. Toinen ongelma on kyvyttömyys soveltaa Jumalan sanan sisään Jumalan sanassa tallennettuja vertauskuvallisia sanoja. Kaikkien näiden profetioiden alut osoittavat lopun, eivätkä ne koskaan osoita ainoastaan toistuvia historioita, vaan aina paljon enemmän.

Raamattu sanoo, että me olemme Pyhän Hengen temppeli, ja ruumiin temppeli koostuu neljästäkymmenestäkuudesta kromosomista. Niitä neljääkymmentäkuutta kromosomia tutkivat tiedemiehet ilmoittavat meille, että kaksikymmentäkolme miehen kromosomia ja kaksikymmentäkolme naisen kromosomia ovat kietoutuneet ristin muotoisen proteiinin ympärille.

Danielin kahdennessatoista luvussa on kolme toisiinsa liittyvää aikaprofetiaa; ensimmäinen viittaa pyhän kansan voiman hajottamiseen, mikä edustaa 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemää aikaa”. Heissä täyttynyt pyhän kansan voiman hajottaminen kesti kaksituhatta viisisataa kaksikymmentä vuotta, mutta Danielin kahdennessatoista luvussa viitataan vain tämän ajanjakson viimeiseen puoliskoon. Se esittää Danielin siten, ettei hän ymmärtänyt, mitä tuo julistus tarkoitti.

Daniel 12 havainnollistaa sanomaa, joka avataan sinetistä lopun aikana, mikä oli vuonna 1798. Tässä kohdassa Daniel edustaa William Milleriä, joka on tuon historian viisaiden ensisijainen vertauskuva. Miller johdatettiin ensin 3. Mooseksen kirjan 26. luvun kahdentuhannen viidensadankahdenkymmenen vuoden profetiaan, ja jakeissa 7 ja 8 hän edustaa viisaita, joiden tulee sovittaa yhteen se totuus, että kahdentuhannen viidensadankahdenkymmenen vuoden hajotus on mitä varmimmin nimenomaisesti Jumalan oman kansansa hajottamista.

Muinaisen Israelin ”ylpeys” oli siinä, että heidän sallittiin hylätä Jumala kuninkaanaan ja valita inhimillinen kuningas. Heidän ylpeytensä, joka käy lankeemuksen edellä (Sananlaskut 16:18), oli heidän halunsa olla kaikkien ympärillään olevien epäjumalanpalvelusta harjoittavien valtakuntien kaltaisia. Ensin pohjoisen valtakunnan ja sitten eteläisen valtakunnan poistaminen oli vallan (kuninkaan) hajottamista vuosina 723 eKr. ja 677 eKr. क्रमशः

Miller edusti viisaita, jotka ymmärsivät tiedon lisääntymisen, joka avattiin sinetistä Danielin kahdennentoista luvun edellisissä jakeissa, ja jakeissa seitsemän ja kahdeksan hänet esitetään sellaisena, joka ei ymmärrä tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen vuoden yhteyttä Jumalan kansan hajottamisen kahteentuhanteen viiteensataan kahteenkymmeneen vuoteen. Daniel edustaa Jumalan kansaa adventismin lopussa samoin kuin Miller adventismin alussa. Adventismin lopussa vallitsee sama pulma, sillä kun adventismi hylkäsi Millerin ymmärryksen ”seitsemästä ajasta”, se joutui rajoittumaan siihen, että se tunnisti tuhat kaksisataa kuusikymmentä vuotta ainoastaan pimeäksi keskiajaksi. Viisailla lopussa oli ratkaistavanaan samanlainen ongelma kuin se, jota Daniel ja Miller havainnollistavat. Miksi Kolmannen Mooseksen kirjan kahdennenkymmenennen kuudennen luvun terminologiaa käytetään havainnollistamaan kolmea ja puolta aikaa eikä seitsemää aikaa?

Miller ei koskaan täysin sovittanut tätä dilemmaa, mutta vuonna 1856 viimeinen ”uusi profeetallinen valo” esitettiin kuuden artikkelin sarjassa, jota ei koskaan saatettu päätökseen; siinä seitsemän ajan osoitettiin merkitsevän kolmea ja puolta vuotta, jolloin pakanallinen Rooma tallasi maahan Jumalan kirjaimellista Israelia, mitä seurasi kolme ja puoli vuotta, jolloin paavillinen Rooma tallasi maahan hengellistä Israelia. Seitsemän vuotta myöhemmin adventismi hylkäsi suoraan kaiken seitsemää aikaa koskevan valon, valmistaen dilemman viisaille lopun aikana vuonna 1989, jolloin, kuten Danielin kirjan yhdennessätoista luvussa, jakeessa neljäkymmentä, kuvataan, entistä Neuvostoliittoa edustavat maat pyyhkäistiin pois paavinvallan ja Yhdysvaltojen toimesta.

Ensimmäinen Millerille annettu valo hylättiin vuonna 1863, ja viimeinen valo tästä aiheesta annettiin noissa kuudessa artikkelissa Hiram Edsonin kautta. Nuo artikkelit lakkautettiin, ja seitsemän vuotta (aikaa) myöhemmin nykyisen Israelin voima pantiin syrjään, jotta se jäljittelisi epäjumalanpalveluksellisia kirkkoja, jotka muutamaa vuotta aiemmin oli oikein tunnistettu Babylonin tyttäriksi. Mooseksen kirjan, Leviticus 26:n, seitsemästä ajasta profeetallisena oppina tuli loukkauskivi, ja muinaisen Israelin ylpeys, sellaisena kuin se ilmeni heidän halussaan saada Saul hallitsemaan heitä kuninkaana, toistui. Jeesus esittää lopun alun kautta.

Danielin kirjassa yksilöidään myös tuhannen kahdensadan yhdeksänkymmenen vuoden profetia sekä tuhannen kolmensadan kolmenkymmenenviiden vuoden profetia, jotka molemmat alkavat ”jokapäiväisen” poistamisesta vuonna 508. ”Jokapäiväisen” poistaminen merkitsee pakanallisen Rooman vastarinnan poistamista paavillisen vallan nousun tieltä vuonna 538. Oli kolmenkymmenen vuoden siirtymäkausi, ennen kuin paavillinen valta asetettiin maan valtaistuimelle vuonna 538, ja sitten jäljellä olevat tuhat kaksisataa kuusikymmentä vuotta päättyvät vuonna 1798. Nuo kolmekymmentä vuotta kestänyt siirtymä yhdestä valtakunnasta seuraavaan yksilöi paavillisen hallitusvallan viimeiset vuodet, jotka johtavat siihen, että raamatunprofetian kuudes valtakunta asetetaan maan valtaistuimelle vuonna 1798. Tuhannen kahdensadan yhdeksänkymmenen vuoden profetian alku osoittaa siirtymän yhdestä raamatunprofetian valtakunnasta seuraavaan raamatunprofetian valtakuntaan, samoin kuin tuon profetian päättyminenkin.

Vuonna 508 alkaneen, ”jokapäiväisen” poistamisesta alkunsa saaneen tuhannen kolmensadan kolmenkymmenenviiden vuoden ennustuksen päätepiste on vuonna 1843.

Tuhannen kolmensadan kolmenkymmenenviiden vuoden profetia päättyi vuonna 1843, ja Daniel sanoo, että ne, jotka ”odottivat” tuon profetian täyttymistä, olisivat siunattuja. Sisar White ilmaisee asian näin.

Sentähden tuhannen kolmensadan kolmenkymmenenviiden vuoden profetian alku osoittaa siirtymän pakanuuden uskonnosta paavillisuuden uskontoon ja siten osoittaa siirtymän protestantismista milleriittiseen protestantismiin.

Ne adventistit, jotka hylkäävät adventismin perustavat totuudet, hylkäävät kaikki ne aikaprofetiat, joita milleriläiset esittivät, jopa Daniel 8:14:n kaksituhatta kolmesataa vuotta. He saattavat hyvinkin kieltää tämän tosiasian, mutta voidaan loogisesti osoittaa, että tämä tosiasia on tosi; kuitenkin tarkoitukseni on nyt toinen, joten jätän tämän toistaiseksi sikseen, kun pyrimme saattamaan tämän artikkelin päätökseen.

Juudan ”ihanan maan” hajottaminen vuonna 677 eKr. kuvaa ”sotajoukon” tallaamista Danielin kirjassa 8:13, 14, ja viittaa nykyisen ihanan maan, Yhdysvaltojen, perustamiseen. Samojen jakeiden kaksituhatta kolmesataa vuotta alkoi vuonna 457 eKr. ja kuvaa ”pyhäkön” tallaamista.

Vuodet 677 eKr. ja 457 eKr. ovat ajankohtia, jotka liittyvät toisiinsa Jumalan kansan ja Jumalan pyhäkön välisen suhteen kautta. Jumala toi sekä joukon että pyhäkön jälleen yhteen samaan aikaan 22. lokakuuta 1844. Ne kaksisataa kaksikymmentä vuotta, jotka sijoittuvat vuosien 677 eKr. ja 457 eKr. väliin, kuvaavat ajanjaksoa, jolloin Jumala asettaa tienviitan, joka edustaa valon lisääntymistä. 22. lokakuuta 1844 kolmannen enkelin valo saapui, pyhäkön valo alkoi loistaa, ja joukko oli siellä julistamassa valoa.

Sillä profeetallisella linjalla, joka osoittaa sen kolminkertaisen sodankäynnin, johon Saatana ja Kristus ryhtyivät, julkaistiin vuoden 1611 King James -raamattu. Täsmälleen kaksisataakaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1831, William Miller julkaisi sanomansa ensimmäisen kerran:

Jumala suojeli pyhät ja oikeat alkutekstit, joita käytettiin Raamatun tuottamiseen. Tämän jälkeen Hän tuotti Raamattunsa vuonna 1611. Sitten Hän nosti esiin sanansaattajan, joka käyttäisi Raamatusta löytyviä, siitä johdettuja ja siinä vahvistettuja sääntöjä tuottaakseen ensimmäisen enkelin sanoman. Vuonna 1831 Millerin sanoma saatettiin muodolliseen muotoon, samoin kuin Kristuksen historian sanoma saatettiin muodolliseen muotoon Johannes Kastajan kautta, niin kuin sanoma on saatettu muodolliseen muotoon jokaisessa uskonpuhdistusliikkeessä. Millerin sanoma, ensimmäisen enkelin sanoma, joka julistaa tuomion avautumista, saa suoran vahvistuksensa kahdensadan kahdenkymmenen vuoden profeetallisen ajanjakson soveltamisesta. Se oli varoitussanoma Raamatun profetian kuudennen valtakunnan—Yhdysvaltojen—alussa.

Vuonna 1996 Future for America -työ alkoi, ja kolmannen enkelin sanoma, joka oli avattu sineteistään vuonna 1989 — sanoma, joka osoitti paavinvallan kuolinhaavan parantumisen ja pian tulevan sunnuntailain — julkaistiin aikakauslehdessä nimeltä The Time of the End. Adventismin lopun sanoma oli saatettu määrämuotoon, aivan kuten sanoma alussa oli saatettu määrämuotoon. Alussa sanoma oli kiinnitetty aikaan ja edusti Jumalan Sanan sisältämien totuuksien edelleen kehittämistä. Vuonna 1996, kaksisataakaksikymmentä vuotta Yhdysvaltojen syntymän jälkeen vuonna 1776, adventismin lopun sanoma saatettiin määrämuotoon ja se edusti kolmen enkelin sanomien edelleen kehittämistä.

Kun tarkastelemme rinnakkaista historiaa, joka liittyy tasavaltalaiseen sarveen ja protestanttiseen sarveen raamatullisen profetian kuudennen valtakunnan historiassa, on ymmärrettävä, mikä protestanttinen sarvi on ja mikä se ei ole.