Parallel Warnings - Number Four

Näitä Jesajan jakeita on käsitelty toistuvasti Habakukin tauluissa. Tässä minun tarvitsee vain lyhyesti viitata yhteen tai kahteen kohtaan näistä edellisistä jakeista lisätäkseni ne nykyiseen tarkasteluun. Tämä katkelma osoittaa kansan, joka epäonnistuu koetuksessa, sillä he ”menevät, ja kaatuvat selälleen, ja ruhjoutuvat, ja joutuvat paulaan, ja tulevat vangituiksi.” He olivat kansa, joka epäonnistui koetuksessa, joka koski sitä, keitä Jumala yrittäisi ”opettaa” ”ymmärtämään” ”tietoa” tai ”oppia”. Se oli koetus, joka perustui tiedon lisääntymisen ymmärtämiseen, joten se oli sama koetus, joka erotti viisaat ja jumalattomat Danielin kirjan kahdennessatoista luvussa, sillä kaikki profeetat ovat yhtä mieltä ja osoittavat maailman lopun. Daniel 12:ssa ”viisaat” ymmärtävät, mutta ”jumalattomat” eivät ymmärrä tiedon lisääntymistä.

Jesajan tekstikohdan ihmiset joutuivat koeteltaviksi ”Herran sanalla”, jota ”he eivät tahtoneet kuulla”. Ja se nimenomainen ”Herran sana”, jonka he hylkäsivät ja joka olisi mahdollistanut sen, että he ”ymmärtäisivät” ”tiedon” lisääntymisen, oli se raamatullinen sääntö, joka määrittelee, kuinka profeetalliset historiat on oikein asetettava kohdakkain. Ne, jotka Jesajan kohdassa lankeavat, hylkäsivät sen säännön, joka osoittaa, että ymmärtääkseen profeetallisen historian on tätä linjaa etsittävä ”vähän täältä, vähän tuolta”. Herran sana, joka synnytti koetuksen ja jonka he hylkäsivät, oli menetelmä valita profeetallisia linjoja täältä ja tuolta ja sitten asettaa yksi noista valituista profeetallisen historian linjoista rinnakkain muiden sellaisten profeetallisen historian linjojen kanssa, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tämänkaltaisen rivin asettamisen rivin päälle onnistuminen riippuu profeetallisen tulkinnan aitojen sääntöjen soveltamisesta. Nuo säännöt, jotka ovat myös ”ohjeita”, on niin ikään tuotava yhteen, ja ne löytyvät täältä ja tuolta Raamatusta. Jesajan neitsyet, jotka epäonnistuvat koetuksessa, tekevät niin siksi, että he unohtavat sen pääasian, jota heidän ei olisi pitänyt unohtaa, ja se on tämä: historia toistaa itseään.

Jumala ei ole epäjärjestyksen alkuunpanija, ja tämän tosiasian kiintopisteenä on se, että jokainen Raamatun profeetta osoittaa samaa profeetallista linjaa. He eivät kaikki näe tällä linjalla täsmälleen samoja tapahtumia, mutta kyseessä on aina sama maailman lopun tapahtumien linja. Se on niiden tapahtumien sarja, jotka johtavat armonajan päättymiseen, mitä seuraavat seitsemän viimeistä vitsausta ja jotka huipentuvat Kristuksen toiseen tulemukseen. Yhden profeetan kertomus saattaa koskea Jumalan uskollista kansaa tällä historian linjalla, mutta toisen profeetan todistus voi koskea Jumalan uskotonta kansaa tai Yhdysvaltoja, Vatikaania, Yhdistyneitä kansakuntia, maan kauppiaita tai islamia, mutta kyseessä on aina sama linja.

Malakian Elia-sanoma samoin kuin Ilmestyskirjan ensimmäisessä, neljännessätoista ja kahdeksannessatoista luvussa esitetyt sanomat sekä Danielin kirjojen yhdentoista ja kahdentoista luvun sanoma ovat yksi ja sama sanoma. Ne kaikki ovat samaa historianlinjaa, mutta kukin tuo kertomukseen oman erityisen panoksensa.

Se, mikä tuossa erityisessä sanomassa lähes yleismaailmallisesti ymmärretään väärin, on se tosiasia, että se ilmaistaan Jumalan kansalle vasta juuri ennen ihmiskunnan koetusajan päättymistä. Tietäen, että erityinen sanoma aina varoittaa pian koittavasta koetusajan päättymisestä, tarkastelemme kenties Raamatun selkeintä kuvausta koetusajan päättymisestä.

Ennen kuin koetusajan päättyminen julistetaan ylhäisessä pyhäkössä jakeen yksitoista sanoin, on Jumalan palvelijoille annettava Ilmestyskirjasta erityinen varoittava profeetallinen sanoma, joka on avattu sineteistään.

Jumalan kansan on juuri ennen seitsemää viimeistä vitsausta tunnistettava erityinen profeetallinen sanoma. Kun tuo ”aika on lähellä”, tämän ”kirjan profetia” (Ilmestyskirjan profetia), joka on sinetöity, on avattava. Ainoa Ilmestyskirjassa oleva profetia, joka on ollut sinetöitynä, on seitsemän ukkosenjylinän profetia.

Juuri ennen ihmisen koetusajan päättymistä, jolloin ”aika on lähellä”, tapahtuu erään erityisen raamatullisen totuuden sinettien avaaminen, joka osoittaa ne ”asiat, joiden pitää pian tapahtuman”. Ilmestyskirjan kymmenennen luvun väkevä enkeli on Jeesus Kristus, joka huusi kuin leijona.

Lopussa ne ”seurakunnat”, jotka ”Saatana” eksyttää, joutuvat eksytetyiksi, koska ne eivät ottaneet vastaan ”totuuden” rakkautta. Sana ”totuus” siinä toisen tessalonikalaiskirjeen kohdassa, johon sisar White juuri viittasi, on se ensisijainen kreikan sana, joka on johdettu heprean sanasta, joka käännetään ”totuudeksi”, joka koostuu kolmesta heprealaisesta kirjaimesta ja edustaa Alfaa ja Omegaa. Onko olemassa mitään raamatullista näyttöä siitä, että ensimmäisen maininnan sääntöön liittyvä totuus, joka edustaa Kristuksen luonteen ominaisuutta, on se totuus, joka hylätään ja joka näin ollen synnyttää väkevän eksytyksen?

Tätä Tessalonikalaiskirjeen kohtaa on käsitelty usein Habakkukin tauluissa, joten tässä vaiheessa esitämme siitä vain lyhyen huomautuksen. Se, mitä sisar White kutsuu ”Saatanan ihmeelliseksi teoksi”, on Paavalin ilmaisu ”Saatanan vaikutus kaikella voimalla ja merkeillä ja valheen ihmeillä”. Se eksyttävä työ, jonka sisar White ja Paavali yksilöivät, alkaa Yhdysvalloissa annetusta sunnuntailaista.

Tässä tarkastelemassamme Tessalonikalaiskirjeen kohdassa Paavali yksilöi paavin maailman lopulla neljällä eri nimityksellä. Paavi on ”synnin ihminen”, hän on ”kadotuksen poika”, hän on ”laittomuuden salaisuus” ja ”tuo laiton”. Näiden neljän nimen lisäksi Paavali esittää paavista muutamia muitakin tuntomerkkejä, sillä hän ilmoittaa meille, että paavi, (joka oli yhä tuleva Paavalin aikana) ”ilmestyisi ajallansa”.

Paavi ”olisi ilmestyvä ajallaan”, ja selvin raamatullinen todiste — vaikka ei suinkaan ainoa raamatullinen totuus —, selvin raamatullinen totuus siitä, että Rooman kirkon paavi on Raamatun profetian antikristus, vahvistetaan seitsemällä erilaisella ja suoralla Raamatun viittauksella, jotka yksilöivät sen ”ajan”, jolloin paavius hallitsisi maata, juuri sen ”ajan”, jota ihmiskunta kutsuu pimeäksi keskiajaksi. Raamattu paljastaa paavin paaviutena yksilöimällä toistuvasti täsmällisen ”ajan” jakson, vuodesta 538 vuoteen 1798, jolloin paavius hallitsisi maailmaa. Paavali sanoi, että hän olisi ilmestyvä ajallaan.

Paavali myös osoittaa, että paavi on se, joka ”vastustaa ja korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan; niin että hän Jumalana istuu Jumalan temppelissä ja osoittaa olevansa Jumala.” Tämä muun ohella osoittaa, että Raamatun profetian antikristus on uskonnollinen symboli. Hän ei ole mikään Hitler tai Aleksanteri Suuri. Tämä rajaa paavin tunnistamisen entistä tarkemmin, sillä hän ei ole ainoastaan uskonnollinen tyranni, vaan uskonnollinen tyranni, joka väittää olevansa Jumalan temppelin sisällä. Antikristus väittää istuvansa kristillisen kirkon keskellä.

Paavalin ja Danielin mukaan paavi, ollessaan tunnustamassaan kristillisessä kirkossaan, ilmentää Saatanan luonnetta, hänen, joka halusi istuutua Jumalan valtaistuimelle ja korottaa itsensä kaiken yläpuolelle. Sanon Paavalin ja Danielin, sillä useimmat raamatunselittäjät tunnustavat, että kun Paavali osoittaa yhdeksi paavin tuntomerkiksi sen, että hän on täydellinen narsisti, Paavali yksinkertaisesti lainasi Danielin kuvausta paavista Danielin kirjan yhdennessätoista luvussa, jossa Daniel siellä kirjoittaa:

Kun Paavali käsittelee paavin narsistista luonnetta, hän mukailee Danielin jaetta ja toteaa, että paavi on se, joka ”asettuu vastustamaan ja korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai palvottavaksi kutsutaan, niin että hän Jumalana istuu Jumalan temppelissä ja osoittaa olevansa Jumala.” Danielin jae, joka yksilöi paavikunnan luonteen, viittaa myös ”aikaan”, jonka tarkoituksena oli ”paljastaa”, että paavikunta oli antikristus, sillä siinä todetaan, että paavikunta ”menestyy”, kunnes ”vihastus on täyttynyt”.

”Närkästys” päättyi vuonna 1798, joten Daniel jakeessa (vaikka tämä ei olekaan yksi niistä seitsemästä suorasta kohdasta Danielin ja Ilmestyskirjan kirjoissa, joissa 1260 vuoden historia mainitaan) kuitenkin suoraan yksilöi paavillisen vallan ja osoittaa, että se sai ”kuolinhaavan”, kuten Johannes sitä nimittää, vuonna 1798. Näin ollen jae osoittaa paavillisen vallan ajan päättymisen, vaikkei se osoitakaan hallituskauden kestoa.

Kohdassa Paavali osoittaa myös vallan, joka pidättäisi paaviutta ottamasta maailman hallintaansa vuonna 538, kun hän totesi, että tessalonikalaiset, joille hän kirjoitti, jo ennestään tiesivät tämän nimenomaisen totuuden. Hän esitti kysymyksen: ”Ettekö muista, että, kun vielä olin teidän luonanne, minä sanoin tämän teille?” Hän muistuttaa heitä siitä, että he jo tiesivät, ”mikä pidättää” (merkityksessä estää) paaviutta, kunnes se ”aikanaan ilmestyy”. Se valta, joka edelsi paaviutta ja esti sitä ottamasta maailman hallintaansa, oli se valta, joka hallitsi maailmaa silloin, kun Paavali kirjoitti kirjeen. Se oli pakanallinen Rooma. Paavali kirjoitti, että pakanallinen Rooma olisi ”poistettava tieltä”, jotta paavius voisi ottaa maailman hallintaansa.

Juuri tämä ymmärrys johti William Millerin tunnistamaan, että Danielin kirjassa ”jokapäiväisenä” kuvattu valta oli pakanallinen Rooma. Adventismi myöntää, että rakenne ja siten kaikki William Millerin profeetalliset käsitykset perustuivat hänen ymmärrykseensä Danielin ja Ilmestyskirjan kirjoista sekä siihen, että nämä kaksi kirjaa käsittelevät kahta hävittävää valtaa: pakanallista Roomaa ja paavillista Roomaa. Tessalonikalaiskirjeen kohdassa Miller, joka jo ennestään tiesi (kuten jokainen protestantti hänen aikanaan tiesi), että paavi oli antikristus, havaitsi pakanallisen Rooman olevan se historiallinen valta, joka edelsi paavillista hallintoa; ja kun hän ymmärsi, että Paavali oli sanonut pakanallisen Rooman olevan poistettava ennen kuin paavius nousisi maan valtaistuimelle, hän liitti tämän sitten Danielin kirjaan ja ”jokapäiväiseen”, jossa kolme kertaa viitataan siihen, että jokapäiväinen oli ”otettava pois” ennen kuin paavius ottaisi maailman hallintaansa. Paavalin todistus antoi Millerille mahdollisuuden nähdä, että pakanallinen Rooma oli Danielin ”jokapäiväinen”, ja tämän jälkeen hän saattoi tunnistaa, että Danielin kaksi hävittävää valtaa olivat pakanallinen ja paavillinen Rooma. Tämä totuus muodostaa milleriläisen liikkeen perustan. Adventismi hylkää nykyään aivan varmasti Millerin työn, mutta he ymmärtävät silti, että tämä yleiskatsaus Millerin Danielin ”jokapäiväistä” koskevan ymmärryksen kehitykseen todistaa, että se valta, jonka Paavali sanoo ”pidättävän” paavillisen vallan nousua siihen saakka, kunnes se poistettiin, oli pakanallinen Rooma, ja että tämä on oikea analyysi Millerin ajattelusta näissä kysymyksissä.

Kun Danielin kirjassa oleva totuus ”jokapäiväisestä” ymmärrettiin pakanallisen Rooman vertauskuvaksi, joka edelsi paavillisen Rooman valtakuntaa, jonka Daniel oli esittänyt hävityksen kauhistuksena, Miller saattoi silloin tunnistaa ne profeetalliset ajat, jotka liittyivät Raamatun profetian valtakuntiin; ja kun hänen mielensä avautui näille oivalluksille, hän kokosi yhteen sarjan totuuksia, jotka muodostavat adventismin perustukset. Nuo totuudet ikuistettiin vuoden 1843 ja 1850 tienraivaajakaavioiden kahdelle taululle. Nuo totuudet ovat adventismin perustus, ja ne perustuivat ”ajan” tunnistamiseen. Sen historian tarkastelu, milloin perustukset laskettiin, on Habakkukin taulujen keskeinen aihe.

Se, mitä Habakukin tauluissa ei tuoda esiin, on se, että aikaan perustuneet perustukset tuottivat rakenteen, joka antaa sen näkökulman, jonka viimeinen sukupolvi tarvitsee voidakseen tunnistaa, että oli totuuksia, jotka oli esitetty perustuksina. Oli olemassa ensimmäinen totuus, joka oli aivan ensimmäinen perustukseen asetettu kivi, mutta Danielin kirjan ”jokapäiväinen” ei ollut Millerin ensimmäinen totuus. Se totuus, josta oli tuleva ensimmäinen kivi siinä perustuksessa, jota Miller herätettiin rakentamaan, oli 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennennennen luvun ”seitsemän aikaa”, mutta ilman ”jokapäiväisen” totuutta Miller ei olisi tunnistanut sitä profetian rakennetta, joka hänen oli tunnistettava voidakseen esittää ensimmäisen enkelin sanoman. Hänen rakenteensa asetti profetian kahden hävittävän vallan näkökulmaan. Miller käsitteli lohikäärmettä (pakanallinen Rooma) ja petoa (paavius). Kolmas enkeli käsittelee lohikäärmettä (Yhdistyneet kansakunnat), petoa (paavius) ja väärää profeettaa (Yhdysvallat).

Jos ihminen hyväksyy kaikki, ei jotkin vaan kaikki, ne aikaprofetiat, jotka milleriläiset esittivät kahdessa pyhässä pioneerikaaviossa, hänen olisi tutkittava nuo totuudet henkilökohtaisesti. Kuinka voisit hyväksyä ne, jos et olisi koskaan tarkastellut niitä? Jos ne henkilöt, jotka tutkivat perustavia totuuksia, tekevät noiden totuuksien koettelemisesta henkilökohtaisen vastuunsa ja sen jälkeen hyväksyvät kaikki nuo totuudet, silloin he ovat rakentaneet Kalliolle eivätkä hiekalle.

Jotta ne, jotka kuulevat, voisivat analysoida milleriittihistorian aikaprofetioita, heidän on tarkasteltava niitä historiallisia ajanjaksoja, joita aikaprofetiat edustavat. Tämä kuvaa sitä työtä, jossa tapahtumia havainnollistetaan aikajanalle. Kun profetian tutkija on saavuttanut tutkimuksessaan sen vaiheen, jossa hän tarkastelee näitä profeetallisia ajanjaksoja, jotka milleriitit tunnistivat Raamatusta ja joita historiallinen aineisto sittemmin vahvisti, hän on asemassa havaitakseen, että aikaprofetian alussa oleva historia toimii symbolisena esikuvana saman profetian lopussa olevalle historialle. Tästä näkökulmasta käsin tutkijan tulisi oppia, että historia toistaa itseään. Kun tämä ymmärrys on paikallaan, hänen tulisi myös nähdä, että Jeesus havainnollistaa lopun alun avulla.

Ja siitä profeetallisesta ennustuslinjasta, joka kuvaa maailman loppua ”temppelin rakentamisena”, tutkijan tulisi tietää, että perustukselle rakennettuun temppeliin asetetaan lopullinen päätöskivi. Hänen tulisi tulla näkemään, että temppelin perustus, jonka Milleriä käytettiin tuomaan valoon (ja joka edustaa Jeesusta Kristusta, sillä muuta perustusta ei kukaan voi laskea kuin Jeesuksen Kristuksen), oli profeetallisen ajan varaan rakennettu perustus. Koska Jeesus havainnollistaa lopun alun kautta, tutkijan tulisi myös nähdä, että päätöskiven, temppelin viimeisen kiven, on vastattava perustusta. Temppelin perustus oli Millerille profeetallinen aika, mutta perustus oli siitä huolimatta Jeesus Kristus.

Paavali määrittelee työnsä temppelin pystyttämiseksi, jonka perustuksen eli alun hän laski. Hän oli pakanoiden apostoli, ja hänen kauttaan laskettiin kristillisen seurakunnan perustus. Samassa kohdassa Paavali myös ilmaisee, että meidän ruumiimme ovat Pyhän Hengen temppeli. On myös Salomon temppeli ja erämaavaelluksen pyhäkkö, joilla kaikilla on perustukset, ja ne kaikki esitetään Jeesuksena Kristuksena. Se perustus, jonka pystyttämisessä Milleriä käytettiin, oli adventismin temppeli, ja tämän temppelin perustus on aivan varmasti Jeesus Kristus; mutta vielä täsmällisemmin kyse on temppelistä, joka pystytetään aineksista, jotka ovat hengellisiä ja profeetallisia.

Päätöskiven täytyy siis niin ikään olla Jeesus Kristus, mutta päätöskiveen täytyy sisältyä myös ensisijainen profeetallinen sääntö, sillä Millerille annettiin sääntöjen kokonaisuus, joka sisältää milleriläisten ensisijaisen säännön, joka oli ”vuosi päivää kohti” -periaate. Ilman tuota sääntöä aikaprofetiaa ei tunnisteta, eikä näin ollen ole perustusta. Lopussa täytyy olla vastine, joka edustaa Jeesusta Kristusta (Perustusta) ja joka on ensisijainen sääntö sääntöjen kokonaisuudessa, joka vahvistaa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen. Tuo sääntö on tietenkin ”ensimmäisen maininnan” sääntö, joka edustaa Kristuksen luonteen ominaisuutta, joka ilmoittaa lopun alusta asti.

Toisessa tessalonikalaiskirjeessä ne, jotka eivät ottaneet vastaan rakkausta totuuteen voidaksensa pelastua, hylkäsivät totuuden, sellaisena kuin sitä edustaa kreikankielinen sana, joka on johdettu hepreankielisestä sanasta, joka on muodostettu kolmesta kirjaimesta ja joka Vanhassa testamentissa on käännetty sanalla ”totuus”. Se ryhmä, joka saa väkevän eksytyksen, koska se uskoi valheen, kieltäytyi palaamasta vanhoille poluille, adventismin perustuksiin, sellaisina kuin ne on esitetty kahdessa pyhässä kartassa. Näin ollen siinä kohdassa, jota olemme jo jonkin aikaa tarkastelleet, todetaan:

Tässä edellisessä katkelmassa ”seurakunnat, jotka eivät ottaneet vastaan totuuden rakkautta”, ovat Danielin ja Matteuksen jumalattomat ja tyhmät neitsyet, joiden Amos 8:12 osoittaa alkavan etsiä Jumalan viimeistä varoitussanomaa silloin, kun on liian myöhäistä. On liian myöhäistä, koska he uskoivat valheen adventismin perustuksista. Adventismi alkoi ensi kerran omaksua tuota valhetta vuonna 1863, ja siitä lähtien tie kulki yksinomaan alamäkeen.

Se, mitä olen kirjoittamaisillani, on kai täysin subjektiivista, mutta mitä uutta profeetallista valoa adventismiin tuotiin vuoden 1863 jälkeen? Ellen White sanoo Jonesin ja Waggonerin vuoden 1888 sanomasta, että se oli se sanoma, jota hän oli esittänyt jo vuosien ajan. Heidän sanomansa saattoi vuonna 1888 kuulostaa adventismille uudelta ja järkyttävältä, mutta uutuus ja järkytys eivät johtuneet uudesta sanomasta, vaan sokeudesta, joka oli alkanut laskeutua Jumalan kansan ylle vuodesta 1863 lähtien.

Ellen White tunnisti adventismin olevan laodikealaisessa tilassa jo ennen vuotta 1863, joten Laodikean sokeus oli jo tunkeutumassa adventismiin ennen vuotta 1863, mutta vuonna 1863 seurakunta virallisesti pani syrjään totuuden 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemästä ajasta”, joka oli aivan ensimmäinen ”aikaprofetia”, jonka Miller löysi. Adventismissa ei ole tullut esiin mitään profeetallista valoa vuoden 1863 jälkeen! Mikä muuttui?

Ensimmäinen temppelin perustuksen kivi, joka oli rakennettu profeetallisen ajan varaan ja edusti Jeesusta Kristusta, pantiin adventismin toimesta syrjään vuonna 1863. Ensimmäinen kivi, jonka Miller asetti ajan varaan rakentuvaan temppelin perustukseen sellaisena kuin Kristus sen Danielissa esitti, ilmoittaen itsensä Palmoniksi, ”ihmeelliseksi lukijaksi”, hylättiin ja pantiin syrjään. Ensimmäinen kivi, jonka Miller löysi…

Jatkamme tätä seuraavassa artikkelissa.