The Revelation of Jesus Christ - Number Three

Uskon, että olen nyt edellisissä artikkeleissa esittänyt riittävästi profeetallisia vertauskuvia, jotta meillä olisi hyvä viitekohta, kun alamme edetä Ilmestyskirjan läpi. Jos luet näitä artikkeleita verkossa, toivon, että ymmärrät artikkeleiden olevan päivämäärän mukaan järjestyksessä. Ymmärrän, että artikkeleita seuraavien joukossa on niitä, joille suurin osa siitä, mitä jaan, on jo tuttua, ja pyydän heiltä anteeksi kaikkea toistoa. Olen pyrkinyt antamaan riittävästi raamatullista tukea niille totuuksille, joita käsittelemme, jotta joku, jolle Future for American käyttämät periaatteet ovat uusia, ymmärtäisi ja pysyisi mukana, vaikka häneltä saattaisikin puuttua se perehtyneisyys näihin käsitteisiin, joka monilla meistä jo on.

Ilmestyskirjassa on avautunut eräitä hyvin voimallisia totuuksia, joita en vielä äskettäin ollut koskaan tunnistanut. Voisin yksinkertaisesti tuoda nämä totuudet julkisuuteen yrittämättä ensin rakentaa niille profeetallista perustaa ennen niiden esittämistä, mutta totuudet ovat niin uusia ja niin vakavia, etten ole ollut halukas esittämään niitä ilman jotakin perustusta, jolle ne voisi asettaa; uskon, että ne on kuvattu Ilmestyskirjan sinettien avaamisena, joka tapahtuu juuri ennen kuin armonaika päättyy.

Jeesus esitti totuuden opettamisesta periaatteen, jonka uskon soveltuvan tähän. Tämä periaate on sijoitettu Pyhän Hengen työn määrittelyn yhteyteen.

Kun Kristus sanoi: ”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa”, se vahvistaa vakaumukseni siitä, että nyt on paljon jaettavaa, mutta näiden totuuksien perustaksi tulisi ensin olla looginen lähtökohta. Edellä olevat jakeet osoittavat kuitenkin, että kolmen enkelin sanomat esitetään Pyhän Hengen työnä, joka nuhtelee ”maailmaa synnistä ja vanhurskaudesta ja tuomiosta”. Nuo kolme sanomaa muodostavat viimeisen varoitussanoman, joten tämä kohta, joka määrittelee Pyhän Hengen työn, on tärkeä todistus, sillä se korostaa, että sanoma ymmärretään asteittain ja että sen ymmärtävät ainoastaan ne, joilla on Pyhän Hengen öljy. Johannes Ilmestyskirjassa edustaa juuri tätä totuutta, kun hän ilmaisee olevansa sapattia palvova seitsemännen päivän adventisti maailman lopulla.

Maailman lopun ajan seitsemännen päivän adventistit, jotka ymmärtävät Ilmestyskirjassa avatun sanoman, tekevät niin, koska he ovat ”Hengessä”. Sen vertauksen yhteydessä, jonka meille on sanottu ”kuvaavan adventtikansan kokemusta”, Johannes on viisas neitsyt, sillä hänellä on Hengen öljy. Hän edustaa maailman lopun ajan viisaita neitsyitä, jotka kuulevat suuren äänen ”takanaan”. Hänen ”takanaan kuuluva ääni” on Alfa ja Omega, kuten aivan seuraava jae osoittaa, ja ääni kehottaa häntä palaamaan vanhoille poluille ja vaeltamaan niillä.

Jeremian tarkoittama ”lepo” on Pyhän Hengen vuodatus jälkisateen aikana. Seuraavassa jakeessa Jeremia esittää toisen kuvauksen tyhmistä neitsyistä, jotka kieltäytyvät palaamasta adventismin perustuksiin (vanhoille poluille) ja vaeltamasta niillä.

Kun Johannes kuulee takanaan äänen, joka ohjaa hänet vanhoille poluille eli adventismin perustuksille, ääni, jonka hän kuulee, on kuin pasuuna. Tuo ääni välittyy niiden ”vartijain” kautta, jotka Jumala asetti adventismin ylle. Isä Miller oli se vartija, joka puhalsi varoituspasuunaan adventismin alussa ensimmäisen enkelin julistuksen aikana, julistaen tuomion alkaneen. Mutta Johannes edustaa erityisesti niitä, jotka julistavat kolmannen enkelin sanomaa ilmoittaen tuomion päättymisestä. Hän edustaa niitä, jotka palaavat niille perustuksille, jotka Jumala pystytti Millerin työn kautta.

Olemme vuosien kuluessa toistuvasti osoittaneet (ja se voidaan löytää Habakukin tauluista), että ensimmäisen enkelin sanoma, ”pelätkää Jumalaa”, on synnistä vakuuttamista varten, että toisen enkelin sanomassa vanhurskaus tulee ilmi ja että kolmas osoittaa tuomion. Nämä ovat kolmen enkelin kolme vaihetta ja samalla myös Pyhän Hengen työn kolme vaihetta. Nämä kolme vaihetta ovat kuvattuina myös niissä kolmessa heprealaisessa kirjaimessa, joista muodostuu heprealainen sana, joka on käännetty sanaksi ”totuus”. Johanneksen kuudennestatoista luvusta olevassa kohdassa Jeesus puhuu Pyhän Hengen työstä johdattaessaan Jumalan kansaa ”kaikkeen totuuteen” samalla kun Hän myös näyttää heille ”tulevaiset”. Kuitenkin Jeesus sanoo, että Hänellä on ”paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi sitä nyt kantaa”.

Toivon, että olette ymmärtäneet jotakin siitä merkityssisällöstä, joka sisältyy hepreankieliseen sanaan, joka on käännetty sanalla ”totuus”. Sillä olemme vasta alkaneet soveltaa tuota vertauskuvaa tutkimukseemme. Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun kolmessa ensimmäisessä jakeessa Jumalan ja ihmisen välinen viestintäprosessi yksilöidään. Se yksilöidään jo ennen kuin Ilmestys tunnistaa jumaluuden kolmiyhteisen luonteen. Se saa toisen todistajan Ilmestyskirjan viimeisissä jakeissa, ja näin tehdessään se, ”rivi rivin päälle” sovellettuna, tuottaa lisää valoa.

Kun lisäämme 1. Mooseksen kirjan 1:1–2:3, löydämme kolmannen todistajan ja toisen profeetallisen linjan asetettavaksi kahden edellisen linjan rinnalle Ilmestyskirjan alussa ja lopussa.

Sitten lisäämme Vanhan testamentin viimeisen lupauksen, joka osoittaa tulevan Elian, ja meillä on neljä profeetallista linjaa.

Sitten lisäämme Uuden testamentin ensimmäisen luvun, ja meillä on viisi linjaa yhdistettäväksi, jotta voimme muodostaa sen lopullisen sanoman, joka löytyy Raamatusta, kun Alfa ja Omega -periaatetta sovelletaan kaikkiin linjoihin. Jos saattaisimme päätökseen ne viisi linjaa, jotka olemme jo tunnistaneet, soveltamalla tätä periaatetta kauttaaltaan noihin viiteen linjaan, silloin meidän tulisi odottaa näkevämme Matteuksen lopun ja Johanneksen lopun todistavan samasta tiedosta kuin kaikki ne viisi ”ensimmäisen ja viimeisen” profeetallista linjaa, joita tarkastelemme.

Avattava sanoma on vahvistettu Ilmestyskirjassa, joten se on muiden linjojen viitekohta, sopusoinnussa sen kanssa, että sisar White ilmoittaa meille, että ”kaikki Raamatun kirjat kohtaavat ja päättyvät Ilmestyskirjaan”. Ilmestyskirjan kolmen ensimmäisen jakeen sanoma yksilöi sen menettelytavan, jota Jumala käyttää välittääkseen sanansa Johannekselle kirjoitettavaksi ja seurakunnille lähetettäväksi. Uuden testamentin ensimmäinen kirja, kuten on jo todettu, esittää Jeesuksen Kristuksen sukuluettelon, ja se alkaa hyvin valaisevalla huomiolla.

Jeesus päätti suoran vuorovaikutuksensa saivartelevien juutalaisten kanssa vaientamalla heidät aiheella ”Daavidin poika”, aiheella, jonka juutalaiset olisivat voineet ymmärtää vain, jos he olisivat ymmärtäneet raamatullisen alun ja lopun periaatteen. He eivät ymmärtäneet, eikä useimpikaan adventisteista ymmärrä. Jokainen, joka haluaa väittää historian toistumisen periaatetta vastaan, osoittaa, ettei hän ymmärrä, että muinainen Israel on nykyajan Israelin esikuva, ja heidän haluttomuutensa uskoa tuohon periaatteeseen on täsmälleen sama haluttomuus, joka muinaisen Israelin lopussa ilmeni saman periaatteen ymmärtämistä kohtaan. Jeesus esitti tuon periaatteen viimeisessä arvoituksessaan juutalaisille ohjaamalla heidät siihen arvoitukseen, kuinka Daavidin Herra saattoi olla myös Daavidin poika.

Johanneksen ensimmäinen luku osoittaa, että alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana on Jumala, ja Sana loi kaikki. Tämä on tietenkin sopusoinnussa niiden muiden kohtien kanssa, joihin viittaamme. Ja jos sitten tarkastelemme Johanneksen evankeliumin viimeisiä sanoja, näemme Pietarin, joka kuultuaan Jeesuksen kuvaavan, kuinka hän kuolisi, kysyvän Jeesukselta, mitä tapahtuisi apostoli Johannekselle.

Pietari halusi tietää, kuinka Johannes kuolisi, tai kuolisiko Johannes lainkaan. Vastaus toistetaan kohdassa kahdesti, kun Jeesus lausui sen ja sitten Johannes toisti sen: ”Jos minä tahdon, että hän [Johannes] jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinulle kuuluu?” Johannes eli Jeesuksen toiseen tulemukseen asti.

Voit nähdä tai kuulla tuon ”totuuden” vain, jos uskot historian toistuvuuteen, ja myös siihen, että se historia, jonka on määrä toistua, toistuu maailman lopussa. Maailman loppu on se paikka, jossa Johannes oli kirjoittaessaan Ilmestyskirjan. Johanneksen evankeliumin viimeinen kirja on sopusoinnussa muiden alun ja lopun linjojen kanssa, sillä se sijoittaa Johanneksen niiden tapahtumien historiaan, jotka johtavat toiseen tulemukseen, missä hän, edustaen niitä, jotka julistavat viimeisen varoitussanoman, lähettää tuon sanoman seurakunnille.

Johanneksen evankeliumin loppu osoittaa tiedonvälitysprosessin samaksi kuin Ilmestyskirjan kolmessa ensimmäisessä jakeessa, sijoittamalla Johanneksen profeetallisesti toisen tulemisen historiaan. Näin Jeesuksen ensimmäistä ”toista tulemista” (Patmos) käytetään havainnollistamaan Hänen viimeistä ”toista tulemistaan”. Se liittyy täydellisesti muihin tarkastelemiimme linjoihin, sillä se esittää Johanneksen maailman lopussa, Patmoksella, missä hän vastaanottaa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen. Entä Matteuksen kirjan loppu?

Kyseisessä kohdassa kaikki valta annetaan Jeesukselle, ja tämä olisi tietenkin Hänen luova voimansa. Ja sitten Hän antaa käskyn kastaa Isän, Pojan ja myös Pyhän Hengen nimeen, sen Hengen, joka liikkui vetten päällä Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa luvussa yksi, sekä niiden seitsemän hengen nimeen, jotka ovat Jumalan valtaistuimen edessä. Tämä kohta osoittaa, että kristittyjen tulee tunnustaa taivaallisen kolmikon kolme persoonaa kolmena erillisenä olentona. Matteuksen loppu lisää riveihin samoin kuin muut kuusi.

Jeesus havainnollistaa lopun alun avulla Sanassaan, sillä Hän on Sana, ja Hän on Alfa ja Omega.

Näiden seitsemän linjan yhdistäminen rakentaa hyvin yksityiskohtaisen kuvan Jumalan ja ihmisen välisestä kommunikaatioprosessista, samalla kun monet muut ratkaisevat ja tärkeät totuudet tuodaan esiin ja vahvistetaan muiden ”linjojen” todistajien kautta. Seitsemän profetian ”linjaa”, jotka edustavat Alfaa ja Omegaa. Mutta entä Malakian kirja?

Malakian kirja on ankara nuhde adventismin uskottomia pappeja vastaan. Se alkaa tunnistamalla kaksi adventismissa olevaa palvojien luokkaa maailman lopulla.

Malakia ilmoittaa meille edelleen, että maailman lopussa olevat kaksi palvojien ryhmää ovat kaksi pappien ryhmää.

Malakian alku esikuvallistaa laodikealaisen ja filadelfialaisen sanoman kahden pappisluokan avulla. Pappeja käsketään ”kuulemaan”. Johannes edustaa niitä pappeja, jotka kuulevat, ja pappi edustaa Jumalan liiton valittua kansaa. He ovat jo kirottuja, ja heidät kirotaan uudelleen, jos he eivät ”kuule” eivätkä ”ota sitä sydämelleen” tai eivät ”tahdo” ”ottaa sitä sydämelleen”.

Papit ovat Jumalan valittu kansa, jota koetellaan temppelin perustuksessa olevalla ”kulmakivellä”. Kulmakivi on se, jonka mukaan kaikki muut peruskivet suunnataan, ja lisäksi se on kivi, joka kantaa koko temppelin painon. Millerin kulmakivi oli 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennen kuudennen luvun ”seitsemän aikaa”. Kulmakivi eli kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tosikertomus temppelin rakentamisesta, jota kuvataan hyvin täsmällisesti Profetian Hengen kirjoituksissa. Eräs seikka ensimmäisestä hylätystä kivestä on se, että se pantiin syrjään sen jälkeen, kun se oli hylätty, ja siitä hetkestä lähtien temppelin rakentajat kompastuivat säännöllisesti kulmakiveen, joka oli pantu syrjään heidän työalueelleen. Se oli loukkauskivi.

Malakiassa Jumala ilmoittaa jumalattomille papeille, jotka tunnetaan myös tyhminä laodikealaisina neitsyinä, että hän on aikova ja on jo “kironnut” heidät. Hän kiroaa heidät, koska he eivät “kuule” eivätkä “pane” Elian sanomaa sydämelleen. Elian sanoma kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Heidän sydäntensä kääntyminen merkitsee isistä ja lapsista kertovan Elian sanoman kuulemista, mikä on ensimmäisen ja viimeisen periaate. Ensimmäisen ja viimeisen sanoman kuuleminen ei riitä; se täytyy panna sydämelle. Elian sanoman hyväksyminen on sen panemista sydämelle. Jos pappi ei kuule tuota periaatetta, hänet kirotaan.

He toivat kirouksen päällensä, kun he vuonna 1863 alkoivat hylätä aivan ensimmäisen perustavan totuuden, jonka Miller löysi, eivätkä ole tehneet muuta kuin jatkaneet tuota hylkäämistä aina tähän päivään saakka. Mutta vaikka asteittain etenevä kirous alkoi vuonna 1863 (sillä he ovat jo kirottuja), tulevassa aikamuodossa ilmaistu kirous toteutuu silloin, kun heidät sunnuntailaissa syljetään ulos Herran suusta. Malakian alku havainnollistaa loppua, sillä loppu edustaa viimeistä varoitusta, joka annetaan viisaille ja tyhmille papeille. Malakiassa viisaat ja tyhmät esitetään Eesauna ja Jaakobina. Vanhempi veli edustaa esikoisoikeuden kautta saatua liittoa ensiksi syntyneenä, vastakohtana nuoremmalle veljelle. Vanhempi on ensimmäinen ja nuorempi viimeinen.

Malakiassa sekä Eesau että Jaakob ovat laodikealaisia adventisteja, mutta jälkimmäinen kuuli lopulta Herran ”äänen”, teki parannuksen, ja hänen nimensä muutettiin Israeliksi. Vanhin, ensimmäinen, ei kuullut. Jaakob kuuli Herran äänen sinä yönä, jona hän uneksi ja näki enkelien nousevan ja laskeutuvan tikkaita pitkin, jotka edustivat Kristusta. Jaakob edustaa maailman lopun laodikealaisia adventisteja, jotka kääntyvät laodikealaisista filadelfialaisiksi, kun he kokevat Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun kolme ensimmäistä jaetta, kuten Johannes sekä Jaakobin uni nousevien ja laskevien enkelien tikapuista havainnollistavat. Tuo kokemus merkitsee Jaakobin kääntymyksen alkua Israeliksi, filadelfialaiseksi. Jaakobin kääntymyskertomuksen päätös on silloin, kun hän painii Kristuksen kanssa Penuelissa. Näin Jaakobin esikoisoikeutta koskeva kertomus alkaa Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun kolmesta ensimmäisestä jakeesta, kun viimeisen varoitussanoman sinettien avaaminen tapahtuu, ja päättyy seitsemän viimeisen vitsauksen aikana, ahdistuksen aikana.

Kaikki neljä alkujen ja loppujen joukkoa, ”rivi rivin päälle”, todistavat Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen sanomasta. Kysymys on siitä, kuulevatko mielettömät papit vai eivätkö kuule.

Viisaat papit, jotka kuulevat, mitä Henki seurakunnille sanoo, kuulevat Elian sanoman. Miller oli Elia, ja jotkut kuulivat, mutta toiset kieltäytyivät.

Milleriä esikuvallisina hahmoina olivat sekä Elia että Johannes Kastaja, sillä Johannes Kastaja valmisti tietä Kristuksen ensimmäiselle tulemukselle ja Miller valmisti tietä sille, että Kristus tulisi taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimpään 22. lokakuuta 1844. Malakia yksilöi suoraan Johanneksen ja Millerin työn.

Historiansa „vartiomiehenä” Millerin työ merkitsi temppelin perustusten nostamista. Hänen työnsä alussa täytyy kuvata työtä, joka edustaa temppelin loppuunsaattamista. Tuo viimeinen työ vaatii toisen vartiomiehen antamaan pasuunalle selvän äänen. Miller ja ensimmäisen enkelin sanoma ilmoittivat tuomion alkamisen, ja se vartiomies, jota Miller adventismin lopussa esikuvallisesti edustaa, ilmoittaa tuomion päättymisen.

Malakiassa Herra lupaa tuoda tuomion ”noitia vastaan ja avionrikkojia vastaan ja väärin vannojia vastaan ja niitä vastaan, jotka sortavat palkollista hänen palkassaan, leskeä ja orpoa, ja jotka vääntävät muukalaisen oikeuden, eivätkä pelkää minua.” Ne, jotka tässä tunnistetaan, ovat niitä, jotka ”eivät pelkää” ”Herraa Sebaotia”. William Miller on ensimmäisen enkelin sanansaattaja, joka kutsuu ihmisiä ”pelkäämään Jumalaa”. Perustusten hylkääminen on Jumalan pelon hylkäämistä.

Kun poistamme ne profeetalliset alut tai loput, joihin viitataan useammin kuin kerran, jäljelle jää kahdeksan profeetallista linjaa, jotka on tuotava yhteen ja asetettava Ilmestyskirjan kolmen ensimmäisen jakeen päälle. Entä 1. Mooseksen kirjan loppu?

1. Mooseksen kirjan viideskymmenes luku päättyy Joosefin kuolemaan.

Neljäskymmenes kahdeksas luku osoittaa Jaakobin kuoleman. Se, että Jaakobin kuolema mainitaan ensin neljännessäkahdeksannessa luvussa ja että viidennenkymmenennen luvun päätösjakeet johtavat Joosefin kuolemaan, asettaa Alfa ja Omega -tunnusmerkin Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmen viimeisen luvun ylle tämän kirjan päätöksenä.

Noita kahta kuolemaa käytetään vertauskuvina Israelin Egyptin-vankeuden alkamiselle ja päättymiselle. Alussa Jaakobin ruumis viedään takaisin haudattavaksi hänen isiensä luo, ja kun Mooses lähtee Egyptistä, hän vie Joosefin ruumiin haudattavaksi hänen isiensä hautapaikkaan.

1. Mooseksen kirjan loppu käsittää kolme viimeistä lukua. Luvussa neljäkymmentäkahdeksan Jaakob (Israel) lausuu siunaukset kahdelletoista pojalleen, ja nämä siunaukset yksiselitteisesti tunnistetaan profetioiksi siitä, mitä näille kahdelletoista sukukunnalle tapahtuu tutkivan tuomion ”viimeisinä päivinä”.

Tutkintatuomion ”viimeisinä päivinä” Herra lupaa koota kaksitoista poikaansa, jotka Ilmestyskirjassa esitetään satana neljänäkymmenenä neljänä tuhantena. Nämä ovat ne, jotka Johannes esittää Ilmestyskirjassa. Heidät kootaan Jaakobilta tulevan kutsun kautta, kutsun kautta heidän alkavan historiansa piiristä, jota heidän käsketään ”kuulla” ja jota ”totella”. Viimeisinä päivinä ne, joita Jaakobin pojat esikuvallisesti kuvaavat, ”kuulevat” sanoman ja ”totteleva[t]” eli, kuten Johannes sanoo, ”pitävät” sen, mitä siihen on kirjoitettu. Se on isän kutsu lapsille, se on Elian sanoma. Kutsutut ovat ”Jaakobin poik[ia]”, ja heidän tulee myös ”kuulla Israelia”, isäänsä.

Esau ja Jaakob edustavat Malakiassa viisaita ja tyhmiä neitsyitä. Kutsu tulee heidän isältään Jaakobilta ja heidän isältään Israelilta, osoittaen, että kun viimeinen kutsu esitetään, jokainen on laodikealainen adventisti ja valinta asetetaan heidän omiin käsiinsä siitä, ovatko he pettäjä Jaakobin poikia vai voittaja Israelin poikia. Sen, mikä antaa heille mahdollisuuden tehdä valinnan, on sanoman luova voima. Jos sanoma luetaan, kuullaan ja pidetään, silloin heidät muutetaan Israelin pojaksi saman identtisen luovan voiman kautta, joka toi kaiken olemassaoloon. Kieltäytyä kuulemasta merkitsee Jaakobin, pettäjän, kokemuksen säilyttämistä.

Jaakobin kokoamiskutsu, joka on myös Ilmestyskirjassa avatun sanoman kokoamiskutsu, on tärkeä vertauskuva ymmärtää. Kolmannen Mooseksen kirjan kahdennessakymmenennessäkuudennessa luvussa mainitut ”seitsemän aikaa” opettavat, ettei ole kokoamista, ellei sitä ennen ole hajottamista. Ne sataneljäkymmentäneljätuhatta ovat niitä, jotka hajotettiin ennen kutsua. Tämä totuus tuodaan Raamatussa toistuvasti esiin.

Liitto, joka uudistetaan sadan neljänkymmenenneljän tuhannen kanssa, sisältää lupauksen, että Jumala kirjoittaa lakinsa meidän sydämiimme. Mutta ne, joille Herra on tehnyt tämän luovan teon, ovat olleet aiemmin hajallaan.

Paljon enemmän on sanottava niiden sadan neljänkymmenenneljän tuhannen kokoamisesta suhteessa ”hajottamiseen”, mutta meidän on ensin koottava yhteen tarkastelu Alfan ja Oomegan tunnusmerkistä näissä yhdeksässä viittauksessa, joita olemme tarkastelemassa.

Kaksi luokkaa esitetään Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmessa viimeisessä luvussa: kapinallisten luokka ja viisaiden luokka. Molemmat luokat kuulevat äänen, joka sanoo: tämä on tie, kulkekaa sitä; mutta toinen luokka kieltäytyi kuulemasta pasuunan ääntä ja vaeltamasta muinaisia polkuja. Kapinallisten luokka Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuissa neljäkymmentäkahdeksan–viisikymmentä esitetään kolmantenatoista sukukuntana.

Muinaisen Israelin alussa oli kolmetoista heimoa, ja nykyisen Israelin alussa oli kolmetoista opetuslasta. Se yksi opetuslapsi, joka erottautuu muista kahdestatoista opetuslapsesta, (samoin kuin Efraim erottautui muista heimoista) on kummassakin tapauksessa kapinan vertauskuva. Sisari White kutsuu Juudasta suoraan tyhmäksi neitsyeksi.

Juudas Iskariot oli tyhmä neitsyt; hän oli luste, ja jos hän oli tyhmä neitsyt, silloin hän oli myös laodikealainen.

Joosefin molemmat pojat saivat Jaakobilta siunauksen Ensimmäisen Mooseksen kirjan neljännessäkymmenennessäkahdeksannessa luvussa, ja siitä lähtien heihin viitataan ”puoliheimoina”. Olivatpa he puoliheimoja tai eivät, he olivat silti heimoja. Juudas Iskariot korvattiin Mattiaalla, jotta täytettäisiin se kahdestoista sija, joka oli aiemmin ollut Juudas Iskariotin hallussa. Juudas oli opetuslapsi, ja tässä merkityksessä — muinaisen Israelin lopussa oli kolmetoista opetuslasta, aivan niin kuin alussa oli kolmetoista heimoa.

Joosefin pojasta Efraimista (kolmannestatoista heimosta) tuli kapinan vertauskuva, kun pohjoiset kymmenen heimoa asettuivat Jerobeamin tueksi ja jakoivat valtakunnan kymmeneen pohjoiseen heimoon ja kahteen eteläiseen heimoon. Miksi määrittelen Joosefin pojan Efraimin kapinan vertauskuvaksi enkä hänen veljeään Manassea? Efraimiin liittyvä kapina alkaa luvussa neljäkymmentäkahdeksan, ennen kuin Jaakob siunaa kaksitoista poikaansa. Luvussa neljäkymmentäkahdeksan Jaakob siunaa ensin Joosefin kaksi poikaa. Koska Manasse oli esikoinen, Joosef odottaa, että hänen poikiensa ensimmäisen siunauksen tulisi kohdata Manasse, ja Joosef nousee vastustamaan Jaakobin valintaa Efraimista.

Efraimin alku Jumalan valittujen edustajana sisältää todistuksen kapinasta, ja Efraimin loppu on 3. Mooseksen kirjan kahdennenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemän ajan” hajotus vuodesta 723 eKr. vuoteen 1798. Vuonna 723 eKr. pohjoiset kymmenen heimoa, Efraimin valtakunta (tunnettu myös Israelina), sai kuolinhaavan raamatullisen profetian valtakuntana. Tuo kuolinhaava pani alulle aikaprofetian, joka päättyi siihen, että paavillinen valta ja sen valtakunta saivat kuolinhaavan vuonna 1798. Paavillisen vallan kuolinhaava vuonna 1798 on esikuva Babylonin lopullisesta kukistumisesta, jolloin pohjoisen kuningas Danielin kirjan yhdennentoista luvun neljännenkymmenennenviidennen jakeen mukaan ”tulee loppuunsa, eikä häntä kukaan auta”. Babylonin kapina ja kukistuminen viimeisinä päivinä esikuvattiin paavillisen vallan kapinassa ja kukistumisessa vuonna 1798, mikä puolestaan esikuvattiin Efraimin valtakunnan (Israelin) kapinassa ja kukistumisessa vuonna 723 eKr., mikä taas esikuvattiin Joosefin kapinassa isänsä profeetallista innoitusta vastaan, kuten Ensimmäisen Mooseksen kirjan lopussa osoitetaan.

Kapina, jonka vertauskuvana Efraim on, alkoi hänen isänsä (Joosefin) kapinasta omaa isäänsä (Jaakobia) vastaan. Se johtaa lopulta kymmenen pohjoisen heimon kapinaan, mikä johtaa siihen ”hajottamiseen”, jota 3. Mooseksen kirjan kahdennessakymmenennessä kuudennessa luvussa esitetään ilmauksella ”seitsemän aikaa”. Aikakausi, jonka ajan pohjoinen valtakunta oli hajallaan, jakautuu kahteen jaksoon. Ensimmäinen päättyy vuoteen 538, seuraava jakso päättyy vuoteen 1798, ja kaikki osoittaa siihen sanomaan, joka Ilmestyskirjassa avataan sineteistään juuri ennen koeajan päättymistä. Tuo sanoma osoittaa Babylonin lopullisen kukistumisen. Efraimin profeetallisen historian jokaisessa rajapyykissä kapina on merkittynä. Samoin on kolmantenatoista opetuslapsena pidetyn Juudas Iskariotin kapina. Nämä ovat kaksi niistä todistajista, jotka osoittavat luvun kolmetoista olevan kapinan vertauskuva. Mutta mitään näistä pyhistä totuuksista ei voida tunnistaa, ellei ihminen seiso adventismin perustuksilla, jotka rakennettiin sen ensimmäisen totuuden varaan, jonka Miller löysi, ja sen ensimmäisen totuuden varaan, jonka adventismi hylkäsi.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan loppu on sopusoinnussa kaikkien niiden muiden linjojen kanssa, joita olemme tarkastelleet. Yhteenvetona:

Alussa taivaallinen kolmiyhteys — Isä, Poika ja Pyhä Henki — oli todistamassa taivaan ja maan luomista, jonka Poika, joka on myös Sana, toimitti. Sana tuli Isän ja ihmiskunnan välisen yhteyden välikappaleeksi, ja Sana on ainoa tie, jonka kautta ihmiskunta voi olla yhteydessä Isään. Isän sanoma annettiin Pojan kautta enkeli Gabrielille, joka Luciferin (valonkantajan) korvasi tämän taivaassa tapahtuneen kapinan jälkeen. Gabriel vastaanottaa valon eli sanoman ja välittää sen profeetalle, joka on pyhä luotu olento ja jolle on annettu tehtäväksi välittää sanoma Isältä langenneelle luotujen perheelle. Profeetalle annettu sanoma kirjoitetaan muistiin ja sen jälkeen välitetään ihmiskunnalle. Viestintäprosessin jokaisessa vaiheessa sanoma on pyhä, ja tästä syystä myös profeettojen, jotka ovat langenneita ihmisiä, tulee olla pyhiä. Siinä kohdassa, jossa pyhä sanoma siirtyy langenneen ihmiskunnan käsiin, ihmiskunnalla on mahdollisuus käsitellä pyhää sanomaa epäpyhitetyin käsin. Näin pyhän sanoman valo synnyttää sekä valoa että pimeyttä. Kun sanoma otetaan vastaan langenneen ihmisen perheeseen kuuluvien keskuudessa, se sisältää saman luovan voiman, joka loi kaiken, ja juuri tämä on se voima, joka vanhurskauttaa tuon olennon. Viestintäprosessin alku havainnollistaa sen loppua. Sen tähden, jos sanoma kuullaan, luetaan ja pidetään, sanoma luo langenneen ihmiskunnan uudeksi Pojan kuvan kaltaiseksi.

Johannes kuvaa langennutta ihmiskuntaa tutkivan tuomion ”viimeisinä päivinä”, jotka kuulevat äänen takanaan ja kääntyvät vastaanottamaan sanoman, joka johtaa menneisyyteen. Ne, jotka vastaanottavat sanoman eivätkä tee siitä osaa elämäänsä, vaan yksinomaan koko elämänsä, vanhurskautetaan siinä ja silloin. Vanhurskautetuksi tuleminen on pyhäksi tekemistä. Kun ne, jotka lukevat ja kuulevat Isän lähettämän sanoman, ottavat sanoman vastaan ja tulevat pyhiksi tehdyiksi, se tapahtuu sanomassa olevan luovan voiman kautta. Luova voima toteuttaa ihmisten vanhurskauttamisen työn, kun ihmiset uskovat niin kuin Abraham uskoi. Sanoma kehottaa heitä kääntymään ja kuuntelemaan takaa kuuluvaa ääntä, joka johtaa vanhoille poluille, jotka ovat perustavia totuuksia. Sanoma johdattaa heidät kaikkeen totuuteen, ja kulkiessaan vanhoja polkuja he kulkevat vanhurskautettujen polulla.

Ne, jotka vanhurskautetaan välitetyn sanoman kautta, vaeltavat sillä polulla, joka edustaa alati lisääntyvää valoa, mutta juuri tuo valo tekee jumalattomien polun vastaavasti yhä pimeämmäksi. Valo erottaa pimeydestä. Se luova voima, joka alussa käski valon tulla, saa ihmiskunnan kohdalla lopussa aikaan saman vaikutuksen kuin valo sai aikaan alussa. Se joukko, joka kieltäytyy kuulemasta takaansa kuuluvaa ääntä ja siksi valitsee kulkea pimentynyttä polkua, ”lankeaa” hänen Sanaansa, sillä he kompastuvat peruskiveen, siihen vanhaan koeteltuun kiveen. Ääni on Alfa ja Omega, ja kun vanhurskautetut kuulevat nuo sanat ja kallistavat sydämensä noiden sanojen puoleen, he säilyttävät nuo sanat sydämensä keskellä, sillä Alfa ja Omega kääntää heidän sydämensä isien puoleen (menneisyyteen), ja isien sydämet osoittavat loppuun.

Jumala punnitsee eli tuomitsee niitä, jotka vaeltavat vanhurskasten polkua, ja Hän tekee sen ”viimeisinä päivinä”, kun Hänen tuomionsa ovat maassa. Vanhurskaita ovat ne, jotka ovat odottaneet Herraa täyttäen viivytyksen ajan, josta puhutaan vertauksessa kymmenestä neitsyestä. Niiden, jotka vaeltavat kasvavan tiedon polkua, haluna on yhä suurempi ja suurempi ymmärrys Jumalan nimestä, Hänen luonteestaan. Ne, jotka ovat odottaneet Herraansa, ovat niitä, jotka julistavat viimeisen varoitussanoman, sillä he ovat niitä, jotka julistavat keskiyön huudon, joka on tietenkin Ilmestyskirjan kahdeksannentoista luvun ensimmäinen, sisäinen sanoma, jota seuraa toinen, ulkoinen sanoma.

Kun Ilmestyskirjan kahdeksannentoista luvun enkeli laskeutui 11. syyskuuta 2001, seitsemännen päivän adventistikirkko kieltäytyi sen viimeisestä kutsusta palata vanhoille poluille. Tällöin se lakkasi olemasta Yhdysvalloissa tosi protestantismin sarvi. Siinä vaiheessa alkoi koettelemisprosessi niille, jotka valitsivat ottaa tuon voimallisen äänen sanoman vastaan ja syödä sen, kuten Johannes esikuvallisesti teki, kun Ilmestyskirjan kymmenennen luvun enkeli laskeutui adventismin alussa 11. elokuuta 1840. Hengellinen kansakunta, joka oli ottanut tosi protestantismin vaipan kantaakseen silloin, kun ensimmäisen enkelin sanoma hylättiin, seurasi sitten luopioprotestantismin jalanjäljissä adventismin alussa.

Todellinen protestanttinen sarvi annettiin silloin niille, jotka ottivat vastaan Ilmestyskirjan kymmenennessä luvussa enkelin kädessä olleen pienen kirjan sanoman. Adventismin alkuvaiheen koetusprosessi vuosina 1840–1844 edustaa adventismin lopun koetusprosessia syyskuun 11. päivästä 2001 Yhdysvalloissa annettavaan sunnuntailakiin saakka. Ensimmäisen historian, vuosien 1840–1844, sekä syyskuun 11. päivänä 2001 alkaneen koetusprosessin puitteissa tapahtuu taloudenhoidollinen siirtymä entisestä uskovien joukosta, joka kantoi protestantismin viittaa, uuteen uskovien joukkoon, joka ottaa kantaakseen todellisen protestantismin viitan.

Vielä tärkeämpää vanhurskautettujen tien tarkastelussamme on se, että tuossa historiassa on pettymys, joka merkitsee viipymisen ajan alkua. Uskolliset odottavat tuona aikana Herraansa, ja se päättyy Keskiyön huudon sanoman sinetin avaamiseen. Tuo koettelemisprosessi adventismin alussa päättyi, kun Keskiyön huudon sanoma saavutti päätöksensä 22. lokakuuta 1844. Lopun koettelemisprosessi päättyy niiden osalta, joita Johannes edustaa, Yhdysvaltain sunnuntailaissa. Lopun Keskiyön huudon sanoma päättyy aivan kuten alussakin, ja adventismin alussa Keskiyön huudon sanoman sinetti avattiin ennen koettelemisprosessin päättymistä. Alun Keskiyön huudon sanomaa avataan nyt lopussa.

Vanhurskautetut viisaat neitsyet astuvat liittoon Jumalan kanssa silloin, kun pahat tyhmät neitsyet astuvat kuoleman liittoon.

Vanhurskautetut vievät Pyhän huudon pyhän sanoman seurakunnalle, ja sen jälkeen he julistavat toisen äänen sanomaa kutsuessaan ihmiskuntaa ulos Babylonista.

Ne, jotka tulevat ulos Babylonista ja liittyvät niihin, jotka vaeltavat vanhurskasten polulla, otetaan laumaan sen kasteveden kautta, jota edustaa taivaallisen kolmikon nimi. Vanhurskautetut, olivatpa he niitä, jotka parhaillaan kuulevat Johannekselle Patmoksella annetun sanoman, tai niitä, jotka sen jälkeen kutsutaan ulos Babylonista, vanhurskautetaan kaikki vastaanottamalla Pyhä Henki. Tuo Pyhän Hengen jumaluuden ja ihmisen ihmisyyden yhdistelmä toteutettiin, niin kuin esikuvaksi asetettiin silloin, kun Kristus otti päällensä ihmisluonnon. Ne sataneljäkymmentäneljätuhatta kuvattiin kahden todistajan kautta, Jaakobin kahdentoista pojan ja kahdentoista opetuslapsen. Jumalattomia kuvataan kolmellatoista heimolla ja kolmellatoista opetuslapsella. Molemmat ”kolmetoistat” kummassakin kuvauksessa kutsuttiin olemaan pappeja Jumalalle, ja niitä, jotka hylkäävät tuon kutsun, edustaa Eesau, kun taas hänen nuorempi veljensä Jaakob edustaa niitä, jotka ottavat kutsun vastaan. Eesau ja Jaakob edustavat molemmat laodikealaisia seitsemännen päivän adventisteja maailman lopussa. Toinen ryhmä ottaa vastaan pyhän sanoman, joka välitetään profeetan kirjoitusten kautta, ja muuttuu Israeliksi, kun taas Eesau säilyttää nimensä.

Näihin yhdeksään Alfaa ja Omegaa koskevaan riviin sisältyy tietenkin paljon enemmän, sillä tämä oli vain lyhyt yhteenveto Jumalan sanan aluista ja lopuista.

Yhdeksän historian linjaa, jotka edustavat profeetallisia historioita luomisesta toiseen tulemiseen saakka. Kaikki nämä yhdeksän profeetallista alkamis- ja päättymislinjaa ovat suorassa yhteydessä Ilmestyskirjan ensimmäisen luvun kolmeen ensimmäiseen jakeeseen. Nuo kolme jaetta osoittavat, että Jeesuksen Kristuksen ilmestys, joka sinetin avaamisen kautta paljastetaan juuri ennen koetusajan päättymistä, on Jumalan luovan voiman ilmentymä. Mikä muu voima voisi rakentaa näin monimutkaisen, yhteen kudotun todistuksen monista eri todistajista, jotka antoivat todistuksensa Mooseksen ajasta aina Ilmestyskirjan Johanneksen aikaan asti?

Riisu kenkäsi, sillä tämä on pyhä maa.