Pergamon seurakunta sai alkunsa Milanon ediktin myötä vuonna 313, jolloin Constantian ja Liciniuksen välillä solmittiin Danielin kirjan yhdennentoista luvun neljäs valtiosopimukseen perustuva avioliitto. Lännen keisari Konstantinus Suuri antoi Constantian valtiosopimuksen nojalla puolisoksi idän keisarille Liciniukselle. Constantia oli Konstantinuksen sisarpuoli, ja hänen avioliittonsa solmittiin ediktin antamisen yhteydessä. Avioliitolla vahvistettu valtiosopimus ei kestänyt, ja sisällissota puhkesi sen jälkeen uudelleen. Constantia pysyi Liciniuksen rinnalla koko sisällissodan ajan ja anoi Konstantinusta säästämään Liciniuksen hengen sen jälkeen, kun Konstantinus oli kukistanut hänet vuonna 324. Konstantinus säästi aluksi Liciniuksen hengen mutta määräsi hänet myöhemmin teloitettavaksi. Constantia itse eli tämän jälkeen Konstantinuksen hovissa noin vuoteen 330 saakka.

Helmikuussa 313 solmittu Danielin kirjan 11. luvun neljäs sopimusavioliitto aloitti Pergamonin edustaman vertauskuvallisen ajanjakson, ja Pergamonin seurakunnan aika jatkui siihen saakka, kun Tyatiran seurakunnan aika alkoi paavillisen vallan noustessa valtaistuimelle vuonna 538. Vuosi 538 merkitsi Pergamonin loppua ja samalla myös Danielin kirjan 11. luvun viidettä sopimusavioliittoa, kun paavillinen kirkko asettui valtaistuimelle Rooman maallisten valtojen kanssa solmitun profeetallisen sopimusavioliiton kautta. Pergamonin aika alkoi alfa-avioliittosopimuksella vuonna 313 ja päättyi omega-sopimusavioliittoon vuonna 538. Vuonna 1798 Euroopan kuninkaat ottivat avioeron paavillisesta morsiamestaan, kun Napoleon otti paavin vangiksi.

Paavillisen morsiamen vankeuden ja avioeron esikuvana oli ollut jo Danielin kirjan yhdennessätoista luvussa kuvattu ensimmäinen sopimusavioliitto, joka solmittiin ptolemaiosten ja seleukidien valtakuntien välillä. Jakeet kuudesta kahdeksaan täyttyivät, kun Ptolemaios II Filadelfos (etelän kuningas) antoi vuonna 252 eKr. tyttärensä Bereniken vaimoksi Antiokhos II Theokselle (pohjoisen kuninkaalle) lopettaakseen toisen syyrialaissodan. Sopimus edellytti, että Antiokhos hylkäisi vaimonsa Laodiken ja tämän pojat. Ptolemaios II:n kuoltua vuonna 246 eKr. Antiokhos otti Laodiken takaisin ja hylkäsi Bereniken. Laodike myrkytytti sitten Antiokhoksen ja järjesti Bereniken ja tämän vauvaikäisen pojan murhan. Niinpä Berenike, kuten jakeessa kerrotaan, ”ei säilyttänyt valtaansa”, ja hänet ”annettiin alttiiksi”.

Ptolemaios III Euergetes, Bereniken veli (”hänen juurtensa vesa”), nousi Egyptin kuninkaaksi ja hyökkäsi seleukidien valtakuntaan kostaakseen sisarensa puolesta ja aloitti näin vuosina 246–241 eKr. käydyn kolmannen syyrialaissodan. Ptolemaios valtasi merkittäviä kaupunkeja (muun muassa Seleukeian ja Antiokian), eteni syvälle seleukidien alueelle ja vei mukanaan valtavan sotasaaliin, johon sisältyi monia epäjumalankuvia ja pyhiä astioita, jotka Kambyses oli aiemmin vienyt Egyptistä. Hän palasi saaliin kanssa Egyptiin ja täytti näin ennustuksen, jonka mukaan heidän jumalansa ja kalleutensa vietäisiin vankeina Egyptiin.

Danielin kirjan 11. luvun ensimmäinen liittosopimukseen perustuva avioliitto oli esikuvana paavillisen Rooman ja Euroopan kuninkaiden välillä vuonna 538 solmitulle liittosopimukseen perustuvalle avioliitolle. Jakeissa 6–8 etelän kuningas antaa morsiamen solmiakseen liittosopimuksen, joka sittemmin rikotaan. Sopimuksen rikkomista seuraavat hyökkäys pohjoiseen kuningaskuntaan, sen alueen valloitus ja sen aarteiden vieminen pois. Tätä vastaavissa historiallisissa tapahtumissa etelän kuningasta edustanut Napoleon pakotti Kirkkovaltion hyväksymään Tolentinon rauhansopimuksen vuonna 1797. Seuraavana vuonna kenraali Berthier’n johtamat ranskalaisjoukot saapuivat Roomaan ja ottivat pohjoisen kuningasta edustaneen paavi Pius VI:n vangiksi. Ranskalaiset ottivat myös haltuunsa Rooman aarteita ja veivät ne Ranskaan samoin kuin Ptolemaios oli vienyt aarteita pohjoisesta kuningaskunnasta Egyptiin.

Milanossa vuonna 313 solmittu avioliittosopimus päätti sisällissodan, aivan kuten Ptolemaios II Filadelfoksen ja Antiokhos II Theoksen hallitsemien pohjoisen ja etelän valtakuntien välinen avioliittosopimus päätti toisen Syyrian sodan. Läntisen ja itäisen valtakunnan vuonna 324 tapahtuneen avioeron esikuvana oli Antiokhoksen vuonna 246 eKr. ottama avioero egyptiläisestä sopimusmorsiamestaan. Molemmat avioerot vastaavat vuoden 1798 avioeroa.

Pergamon kattaa 225 vuoden ajanjakson vuodesta 313 vuoteen 538. Se alkoi pakanallisen Rooman toisesta sopimusavioliitosta ja päättyi paavillisen Rooman ensimmäiseen sopimusavioliittoon. Pergamonin profeetallinen historia yhdistää pakanallisen Rooman kaksi sopimusavioliittoa paavillisen Rooman kahteen sopimusavioliittoon, samoin kuin seitsemän Kleopatran ketju yhdistää Seleukidien valtakunnan kaksi sopimusavioliittoa pakanallisen Rooman kahteen sopimusavioliittoon. Seleukidien valtakunnan kaksi avioliittoa yhdistyivät Kleopatran välityksellä pakanallisen Rooman valtakunnan kahteen avioliittoon, jotka puolestaan yhdistyivät Pergamonin vertauskuvallisen seurakunnan välityksellä paavillisen Rooman kahteen avioliittoon.

Seleukidien valtakunnan vuonna 252 eKr. solmittu alfa-avioliitto oli esikuva oomega-avioliitolle, jonka Antiokhos Suuren tytär Kleopatra Syra solmi Ptolemaios V:n kanssa vuonna 193 eKr. Rafiassa. Tuo avioliitto päätti viidennen Syyrian sodan. Pakanallisen Rooman alfa-sopimusavioliitto solmittiin vuonna 40 eKr. Marcus Antoniuksen ja Octavian välillä. Octavia oli Octavianuksen sisar; Octavianus tunnettiin myöhemmin nimellä Augustus Caesar. Vuoden 40 eKr. avioliitto solmittiin Brundisiumin sopimuksen yhteydessä. Antonius erosi Octaviasta Kleopatran vuoksi vuonna 32 eKr. ja käynnisti siten uudelleen sisällissodan, joka oli päättynyt vuoden 40 eKr. sopimukseen. Marcus Antonius oli itäinen vastustaja ja Octavianus läntinen kilpailija. Egyptin historiassa oli seitsemän Kleopatraa. Ensimmäinen heistä edusti seleukidien valtakunnan oomega-avioliittosopimusta, ja seitsemäs ja viimeinen Kleopatra edusti pakanallisen Rooman alfa-sopimusavioliiton purkamista avioerolla.

Kristus havainnollistaa aina loppua alun avulla, joten seleukidien alfa-avioliitto vuonna 252 eKr. rinnastuu seleukidien omega-avioliittoon vuonna 193 eKr. Seleukidien historian alfa ja omega rinnastuvat molemmat sekä pakanallisen että paavillisen Rooman alfa- ja omega-avioliittoihin. Pakanallisen Rooman omega-avioliitto vuonna 313 oli myös Pergamonin alfa-sopimusavioliitto, ja se oli esikuva Pergamonin omega-sopimusavioliitolle, joka oli myös paavillisen Rooman alfa-avioliittosopimus vuonna 538. Näin sekä pakanallisen Rooman alfa-sopimusavioliitto että sen omega-sopimusavioliitto rinnastuvat paavillisen Rooman alfa-avioliittoon vuonna 538. Paavillisen Rooman omega-avioliitto koittaa pian tulevan sunnuntailain yhteydessä. Vuoden 538 alfa on sunnuntailain omegan esikuva, ja vuoden 538 alfan esikuvina olivat Brundisiumin sopimus vuonna 40 eKr. ja Milanon ediktin sopimusavioliitto vuonna 313. Seleukidien valtakunnan alfa-avioliitto vuonna 252 eKr. rinnastuu paavillisen Rooman sopimusavioliittoon vuonna 538, ja seleukidien valtakunnan alfa-avioliittona se rinnastuu myös Rafiassa vuonna 193 eKr. solmittuun omega-avioliittoon.

Pohjoisen ja etelän sopimusavioliitot vuosina 252 ja 193 eKr. vastaavat vuoden 538 sopimusavioliittoa, joka puolestaan vastaa pakanallisen Rooman sopimusavioliittoja vuosina 40 eKr. ja 313. Kaikki viisi Danielin kirjan yhdennentoista luvun kuvaamassa historiassa esiintyvää sopimusavioliittoa saavat täydellisen täyttymyksensä kuudennessa ja viimeisessä sopimusavioliitossa pian voimaan tulevan sunnuntailain yhteydessä. Kaksi ensimmäistä avioliittoa ovat pohjoisten ja eteläisten vastapuolten välisiä sotia, ja kolmas ja neljäs edustavat idän ja lännen välistä sisällissotaa. Viides ja kuudes avioliitto edustavat hengellistä sodankäyntiä idän ja lännen välillä; ortodoksisuuden ja roomalaiskatolisuuden välillä; tai valtion ja kirkon välillä. Yksi keskeinen ero ortodoksisuuden ja roomalaiskatolisuuden välillä on se, että ortodoksit hyväksyvät niin kutsutun ”kesaropapismin”.

Keisaripapismi

Kesaropapismi tarkoittaa kirkon ja valtion yhdistämistä siten, että valtio hallitsee niiden välistä suhdetta. Roomalaiskatolisuus torjuu tämän rakenteen ja pitäytyy Justinianuksen vuoden 533 asetuksessa, jossa roomalaiskatolinen kirkko määriteltiin kirkkojen pääksi ja myös harhaoppisten ojentajaksi. Kahden viimeisen sopimusavioliiton hengellisessä kamppailussa oli kyse siitä, hallitseeko maallista valtaa edustava mies kirkollista valtaa edustavaa naista. Hengelliseen sotaan sisältyi myös erimielisyyksiä kirkon jumalanpalveluksen tietyistä piirteistä sekä opetuksesta, joka tunnetaan nimellä ”filioque”.

Filioque

Filioque tarkoittaa ”ja Poika”. Termin ”filioque” merkityksen ymmärtäminen edellyttää Nikean kaupungin profeetallista tarkastelua, sillä siellä ”Nikean uskontunnustus” hyväksyttiin ensimmäisen kerran. Nikea on profeetallisesti yhteydessä islamin linjaan, sillä sinne sijoittuu Nikean toinen historiallinen taistelu, ja se on profeetallisesti yhteydessä myös idän ja lännen katolisuuden hengelliseen sodankäyntiin. Paavi Leo on symbolina yhteydessä myös Nikeaan ja Nikean uskontunnustuksen profeetalliseen todistukseen.

Danielin kirjan 11. luvussa kuvataan kuusi liittoavioliittoa, joista neljä ensimmäistä ovat sotilaallisia konflikteja joko pohjoisen ja etelän tai idän ja lännen välillä. Kaksi viimeistä ovat hengellisiä konflikteja idän ortodoksisten katolilaisten ja lännen roomalaiskatolilaisten välillä. Kuudenteen ja viimeiseen liittoavioliittoon tulee sisältymään Nikean uskontunnustuksesta käydyn kamppailun symboliikkaa, ja siihen tulee liittymään paavi Leo, ja viime kädessä se tulee vahvistamaan roomalaiskatolista käsitystä kirkon ja valtion liitosta, joka torjuu idän ortodoksien kannattaman ”keisaripapismin”, jonka mukaan maallisella vallalla on määräysvalta kirkkoon nähden.

”Mutta mikä on ’pedolle tehty kuva’? Ja miten se muodostetaan? Kuvan tekee kaksisarvinen peto, ja se on pedolle tehty kuva. Sitä kutsutaan myös pedon kuvaksi. Saadaksemme siis selville, millainen kuva on ja miten se muodostetaan, meidän on tutkittava itse pedon — paavinvallan — ominaispiirteitä.

”Kun alkuseurakunta turmeltui luopumalla evankeliumin yksinkertaisuudesta ja omaksumalla pakanallisia menoja ja tapoja, se menetti Jumalan Hengen ja voiman; voidakseen hallita ihmisten omaatuntoa se etsi tukea maalliselta vallalta. Seurauksena oli paavinvalta, kirkko, joka hallitsi valtiovaltaa ja käytti sitä omien päämääriensä edistämiseen, erityisesti ’harhaoppisuudesta’ rankaisemiseen. Jotta Yhdysvallat voisi muodostaa pedon kuvan, uskonnollisen vallan on hallittava maallista hallitusta siinä määrin, että kirkko käyttää myös valtiovaltaa omien päämääriensä toteuttamiseen.” Suuri taistelu, 443.

Keisaripapismi ja filioque ovat kaksi keskeisintä eroa läntisten ja itäisten katolilaisten välillä. Toinen on kiista maallisesta vallasta; toinen on teologinen kiista siitä, ”lähteekö” Pyhä Henki yksin Isästä vai lähteekö Pyhä Henki sekä Isästä että Pojasta. Roomalaiskatolinen kirkko uskoo Pyhän Hengen lähtevän molemmista, kun taas itäinen kirkko torjuu ”filioquen” ja vastustaa lisäystä, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Kristuksesta. Filioque-oppi lisättiin vähitellen alkuperäiseen uskontunnustukseen, joka laadittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325, neljä vuotta ensimmäisen sunnuntailain säätämisen jälkeen ja vuosi sen jälkeen, kun Konstantinus oli kukistanut Liciniuksen ja noussut Rooman valtakunnan yksinvaltiaaksi. Alkuperäinen uskontunnustus ei sisältänyt ”filioque”-kysymystä, josta lopulta tuli toinen niistä kahdesta pääsyystä, joiden vuoksi itäinen ja läntinen katolinen kirkko erosivat toisistaan.

Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381 Nikean uskontunnustusta laajennettiin muotoon, joka tuli tunnetuksi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksena. Pyhää Henkeä koskevaan laajennettuun lausumaan sisältyivät sanat ”joka lähtee Isästä”. Idän ortodoksiset kirkot käyttävät edelleen tätä uskontunnustuksen muotoa ilman myöhempää filioque-lisäystä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431, vahvistettiin uudelleen Nikeassa vuonna 325 määritelty usko, ja kirkolliskokous kielsi toisenlaisen uskon asettamisen Nikean uskontunnustuksen tilalle. Idän kirkko on vedonnut tähän kieltoon vastustaessaan filioque-lisäyksen sisällyttämistä uskontunnustukseen. Toledon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 589 filioque esiintyi Espanjassa käytetyn uskontunnustuksen latinankielisessä muodossa. Sen käyttö liittyi areiolaisuuden vastustamiseen länsigoottien keskuudessa, ja sillä korostettiin Pojan täyttä jumaluutta. Toledon kolmatta kirkolliskokousta pidetäänkin laajalti tärkeänä varhaisena virstanpylväänä filioquen sisällyttämisessä läntiseen uskontunnustukseen.

700- ja 800-luvuilla filioque vakiintui Kaarle Suuren ja karolingien valtapiiriin kuuluvissa kirkoissa. Sitä puolustettiin lännen kirkolliskokouksissa, ja se hyväksyttiin vähitellen kaikkialla latinalaisessa Euroopassa Roomaa lukuun ottamatta. Idän kirkko sai tietää lisäyksestä ja alkoi vastustaa sitä.

Vuonna 1014 paavi Benedictus VIII otti filioque-lisäyksen sisältävän uskontunnustuksen virallisesti käyttöön Rooman messussa. Tällöin filioque vakiintui osaksi roomalaista liturgiaa. Tätä pidetään usein lännen ratkaisevana askeleena. Vuonna 1054 suuren skisman yhteydessä julistettiin molemminpuoliset kirkonkiroukset, ja filioque oli yksi keskeisistä teologisista kysymyksistä, jotka jo tuolloin erottivat itää ja länttä.

Firenzen kirkolliskokouksessa vuosina 1438/39 Rooman kirkko vahvisti uudelleen filioque-opin ja paavin ylivallan. Itä-Rooman keisari Johannes Palaiologos osallistui tähän kirkolliskokoukseen. Palaiologos oli Konstantinos XI:n vanhempi veli ja edeltäjä; Konstantinos täytti sataviisikymmentävuotisen profetian, jonka ajanjakso päättyi 27. heinäkuuta 1449. Vuosien 1438/39 kirkolliskokouksessa keisari Johannes Palaiologos pyrki saamaan sotilaallista ja taloudellista tukea osmaneja vastaan ja hyväksyi samalla roomalaiskatolisen kannan filioque-opista ja paavin ylivallasta. Kun hän ja hänen kreikkalainen seurueensa palasivat Konstantinopoliin, idän kirkko hylkäsi sopimuksen. Nykyään roomalaiskatolinen kirkko ja useimmat uskosta luopuneet protestanttiset kirkot pitävät kiinni filioque-opista, kun taas idän ortodoksinen kirkko torjuu sen.

Vuonna 325 Konstantinus Suuri, kompromisseja tekevän Pergamon seurakunnan vertauskuva, kutsui koolle Nikean kirkolliskokouksen ja osallistui siihen. Nikean uskontunnustus hyväksyttiin niiden seitsemäntoista vuoden aikana, jotka ulottuivat Milanon ediktistä valtakunnan profeetalliseen jakautumiseen vuonna 330.

Vuonna 533 annettiin Justinianuksen asetus, ja seuraavana vuonna 534 otettiin käyttöön Justinianuksen lakikokoelma. Vuonna 538 paavinvalta raivasi tieltään kolmannen esteen, kun gootit ajettiin pois Rooman kaupungista. Sen jälkeen Orléansin kolmannessa kirkolliskokouksessa säädettiin sunnuntailaki.

Vuosien 313–330 ajanjakso edustaa Pergamon seurakunnan 225-vuotisen kauden laajempaa alfafraktaalia, kun taas vuosien 533–538 ajanjakso edustaa sen omegafraktaalia. Vuonna 313 annettiin Milanon edikti, ja 225 vuotta myöhemmin, vuonna 538, saatettiin voimaan sunnuntailaki. Laajemmassa alfahistoriassa vuoden 313 ediktistä vuoden 321 ensimmäiseen pakanalliseen sunnuntailakiin ulottuva ajanjakso vastaa vuoden 533 dekreetistä vuoden 538 ensimmäiseen paavilliseen sunnuntailakiin ulottuvaa ajanjaksoa. Pergamo tarjoaa kolme kuvausta säädöksestä, joka edeltää sunnuntailakia ja johtaa siihen. Pergamo edustaa myös sitä ”ensin tapahtuvaa luopumusta”, jonka Paavali tuo esiin toisessa kirjeessään Tessalonikan seurakunnalle.

Älköön kukaan millään tavoin eksyttäkö teitä, sillä se päivä ei tule, ennen kuin ensin tapahtuu luopumus ja ilmestyy synnin ihminen, kadotuksen poika, joka vastustaa ja korottaa itsensä yli kaiken, mitä kutsutaan Jumalaksi tai palvotaan, niin että hän istuu Jumalana Jumalan temppelissä ja julistaa olevansa Jumala. 2. kirje tessalonikalaisille 2:3, 4.

Rooman paavin paljastumista synnin ihmiseksi edeltänyttä luopumusta kuvaa Pergamon seurakunta. Paavalin mukaan tämän totuuden ymmärtäminen väärin merkitsee valheen uskomista, ja valheen uskomisen seurauksena kaikki niin tekevät saavat väkevän eksytyksen (2. kirje tessalonikalaisille 2:10–12). Väkevä eksytys vastaa liittokansan ja sen maan tuomiota, jossa liittokansa nostettiin esiin. Laodikealaisen seitsemännen päivän adventtikirkon kohdalla väkevää eksytystä kuvaa se, että kirkko hylkää William Millerin käsityksen, jonka mukaan Danielin kirjan ”jokapäiväinen” on pakanuutta yleensä ja tarkemmin sanottuna edusti pakanallista Roomaa. Yhdysvaltojen kohdalla väkevä eksytys ei perustu siihen, että hylätään William Millerin tulkinta tästä raamatunkohdasta, jonka kautta Miller päätyi ymmärtämään, että ”jokapäiväinen” oli pakanuutta. Sen sijaan Yhdysvaltojen eksytys perustuu sen unohtamiseen, että pakanallisen Rooman luopumisen jälkeen paljastunut synnin ihminen oli paavillinen valta. Reagan oli tuon eksytyksen esikuva unohtaessaan tienneensä lapsuudestaan asti paavin olevan antikristus. Kun Reagan solmi 1980-luvulla salaisen liiton laittomuuden salaisuuden kanssa, hän toimi esikuvana sille sokeudelle, jonka Donald Trumpin katsotaan tässä profeetallisessa sovelluksessa toistavan. Olipa tuo sokeus tahallista tai väärien tietojen seurausta, tässä esitetty profeetallinen tulkinta ennakoi, että Trump toistaa Reaganin sokeuden ja saa Paavalin mukaan väkevän eksytyksen.

Pergamon edustaa kompromissien ja luopumuksen ajanjaksoa, joka edelsi paaviuden valtaistuimelle nousua. Tämä historia vastaa profeetallisesti Yhdysvaltojen viimeisiä vuosia, ajanjaksoa, joka alkoi Ronald Reaganin presidenttikauden myötä. Tarkasteltiinpa Pergamonia vuoden 313 ediktistä vuoden 538 sunnuntailakiin asti; tai Pergamonin alfafraktaalia ediktistä vuonna 321 säädettyyn ensimmäiseen sunnuntailakiin asti; tai Pergamonin omegafraktaalia vuodesta 533 vuoden 538 sunnuntailakiin asti, kaikki kolme linjaa edustavat piirityksen profeetallista rakennetta.

Seuraavassa artikkelissa käsittelemme erästä piiritystä.