We are currently addressing the “seven times” of Leviticus twenty-six in the book of Daniel. It is hidden to those who have chosen to close their eyes, but it is there for those who wish to see. We will begin in Daniel chapter eight, and verse thirteen.
Käsittelemme parhaillaan Danielin kirjassa 3. Mooseksen kirjan kahdennenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemää aikaa”. Se on kätketty niiltä, jotka ovat valinneet sulkea silmänsä, mutta se on siellä niitä varten, jotka tahtovat nähdä. Aloitamme Danielin kirjan kahdeksannesta luvusta ja jakeesta kolmetoista.
Then I heard one saint speaking, and another saint said unto that certain saint which spake, How long shall be the vision concerning the daily sacrifice, and the transgression of desolation, to give both the sanctuary and the host to be trodden under foot? Daniel 8:13.
Sitten minä kuulin erään pyhän puhuvan, ja toinen pyhä sanoi sille eräälle pyhälle, joka puhui: Kuinka kauan kestää näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksen rikkomuksesta, joka saattaa sekä pyhäkön että sotajoukon tallattaviksi? Daniel 8:13.
The verse begins with the word “then,” and is making a distinction between the vision of prophetic history Daniel has just seen in the previous ten verses. Verse one and two of the chapter, identify the year when Daniel received the vision and also that he received it by the Ulai river. From verse three to verse twelve, he “sees” the vision of prophetic history. “Then” he “hears” a heavenly dialogue consisting of a question and an answer. In verse fifteen, he begins to seek what the vision of prophetic history that he had just “seen” represented. It is essential to recognize the distinction between the vision that Daniel “saw” in verses three through twelve, and the heavenly dialogue, which he “heard”—for they are two different visions.
Jae alkaa sanalla ”silloin” ja tekee eron sen profeetallisen historian näyn välillä, jonka Daniel on juuri nähnyt edellisissä kymmenessä jakeessa. Luvun jakeet yksi ja kaksi ilmaisevat vuoden, jolloin Daniel sai näyn, sekä myös sen, että hän sai sen Ulai-joen varrella. Jakeesta kolme jakeeseen kaksitoista hän ”näkee” profeetallisen historian näyn. ”Silloin” hän ”kuulee” taivaallisen vuoropuhelun, joka koostuu kysymyksestä ja vastauksesta. Jakeessa viisitoista hän alkaa etsiä, mitä juuri ”näkemänsä” profeetallisen historian näky tarkoitti. On olennaisen tärkeää tunnistaa ero sen näyn välillä, jonka Daniel ”näki” jakeissa kolmesta kahteentoista, ja sen taivaallisen vuoropuhelun välillä, jonka hän ”kuuli” — sillä ne ovat kaksi eri näkyä.
But blessed are your eyes, for they see: and your ears, for they hear. Matthew 13:16.
Mutta autuaat ovat teidän silmänne, sillä ne näkevät, ja teidän korvanne, sillä ne kuulevat. Matteus 13:16.
The question in verse thirteen is, “How long shall be the vision,” and the word translated as “vision” is a different Hebrew word than the word translated as “vision” in verse sixteen.
Kolmannentoista jakeen kysymys kuuluu: ”Kuinka kauan kestää näky”, ja sanalla, joka on tässä käännetty ”näyksi”, tarkoitetaan eri hepreankielistä sanaa kuin sillä sanalla, joka kuudennessatoista jakeessa on käännetty ”näyksi”.
And I heard a man’s voice between the banks of Ulai, which called, and said, Gabriel, make this man to understand the vision. Daniel 8:16.
Ja minä kuulin ihmisen äänen Uulain rantojen väliltä; se huusi ja sanoi: Gabriel, selitä tälle miehelle näky. Daniel 8:16.
By translating two different Hebrew words into the English word “vision,” the “seven times” of Leviticus twenty-six, became “hidden in plain sight”. Biblical students who are satisfied to simply skim the surface consider these two different Hebrew words as the same word, but they do so at their own peril.
Kääntämällä kaksi eri hepreankielistä sanaa englannin sanaksi ”vision” Leviticuksen kahdenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemän aikaa” tuli ”kätketyksi kaikkien näkyville”. Raamatun tutkijat, jotka tyytyvät vain hipaisemaan pintaa, pitävät näitä kahta eri hepreankielistä sanaa samana sanana, mutta tekevät niin omaksi vahingokseen.
“To skim over the surface will do little good. Thoughtful investigation and earnest, taxing study are required to comprehend it. There are truths in the word which are like veins of precious ore concealed beneath the surface. By digging for them, as the man digs for gold and silver, the hidden treasures are discovered. Be sure that the evidence of truth is in the Scripture itself. One scripture is the key to unlock other scriptures. The rich and hidden meaning is unfolded by the Holy Spirit of God, making plain the word to our understanding: ‘The entrance of Thy words giveth light; it giveth understanding unto the simple.’” Fundamentals of Christian Education, 390.
”Pintapuolinen silmäily tuottaa vain vähän hyötyä. Sen ymmärtämiseksi tarvitaan harkittua tutkimista sekä vakavaa ja vaativaa opiskelua. Sanassa on totuuksia, jotka ovat kuin arvokkaan malmin suonia pinnan alle kätkettyinä. Kun niitä kaivetaan esiin, niin kuin ihminen kaivaa kultaa ja hopeaa, kätketyt aarteet löydetään. Varmistu siitä, että totuuden todistus on itse Raamatussa. Yksi raamatunkohta on avain toisten raamatunkohtien avaamiseen. Jumalan Pyhä Henki avaa niiden rikkaan ja kätketyn merkityksen tehden sanan ymmärryksellemme selväksi: ’Sinun sanojesi avautuminen valaisee, se antaa ymmärrystä yksinkertaisille.’” Fundamentals of Christian Education, 390.
We are informed that “every fact has its bearing” in the Word of God, and if we choose to ignore the fact there are two different Hebrew words translated as “vision” in chapter eight, we are responsible for inflicting Laodicean blindness upon ourselves. The old adage is, “there are none so blind as those who will not see.”
Meille ilmoitetaan, että Jumalan sanassa ”jokaisella tosiasialla on merkityksensä”, ja jos päätämme jättää huomiotta sen tosiasian, että kahdeksannessa luvussa on kaksi eri hepreankielistä sanaa, jotka on käännetty sanalla ”näky”, olemme vastuussa siitä, että aiheutamme itsellemme laodikealaisen sokeuden. Vanha sananlasku kuuluu: ”ei ole niin sokeita kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä.”
“The Bible contains all the principles that men need to understand in order to be fitted either for this life or for the life to come. And these principles may be understood by all. No one with a spirit to appreciate its teaching can read a single passage from the Bible without gaining from it some helpful thought. But the most valuable teaching of the Bible is not to be gained by occasional or disconnected study. Its great system of truth is not so presented as to be discerned by the hasty or careless reader. Many of its treasures lie far beneath the surface, and can be obtained only by diligent research and continuous effort. The truths that go to make up the great whole must be searched out and gathered up, ‘here a little, and there a little.’ Isaiah 28:10.
”Raamattu sisältää kaikki ne periaatteet, jotka ihmisten on tarpeen ymmärtää tullakseen soveltuviksi joko tätä elämää tai tulevaa elämää varten. Ja nämä periaatteet ovat kaikkien ymmärrettävissä. Kukaan, jolla on mieli arvostaa sen opetusta, ei voi lukea ainoatakaan Raamatun kohtaa saamatta siitä jotakin hyödyllistä ajatusta. Mutta Raamatun arvokkainta opetusta ei saavuteta satunnaisella tai hajanaisella tutkimisella. Sen suuri totuusjärjestelmä ei ole esitetty siten, että kiireinen tai huolimaton lukija voisi sen havaita. Monet sen aarteista ovat syvällä pinnan alla, ja ne voidaan saavuttaa vain uutteralla tutkimisella ja jatkuvalla ponnistelulla. Ne totuudet, joista tuo suuri kokonaisuus rakentuu, on etsittävä esiin ja koottava yhteen, ’vähän täältä, vähän tuolta’. Jesaja 28:10.
“When thus searched out and brought together, they will be found to be perfectly fitted to one another. Each Gospel is a supplement to the others, every prophecy an explanation of another, every truth a development of some other truth. The types of the Jewish economy are made plain by the gospel. Every principle in the word of God has its place, every fact its bearing. And the complete structure, in design and execution, bears testimony to its Author. Such a structure no mind but that of the Infinite could conceive or fashion.” Education, 123.
”Kun ne näin tutkittuina etsitään esiin ja kootaan yhteen, havaitaan niiden sopivan täydellisesti toisiinsa. Kukin evankeliumi täydentää toisia, jokainen profetia selittää toista, jokainen totuus kehittää jotakin toista totuutta. Juutalaisen talousjärjestyksen esikuvat tehdään evankeliumissa selviksi. Jokaisella Jumalan sanan periaatteella on paikkansa, jokaisella tosiasialla merkityksensä. Ja koko rakennelma, sekä suunnitelmaltaan että toteutukseltaan, todistaa Tekijästään. Sellaista rakennetta ei mikään muu mieli kuin Äärettömän voisi käsittää tai muodostaa.” Education, 123.
The word “vision” occurs ten times in Daniel chapter eight, but those ten times consist of two different Hebrew words, and the meanings of those words are not the same. If they meant the same thing, Daniel would have only used one of those words in each of the ten occurrences. Daniel wrote two words, for each of those two words possess their own meanings, and one represents a vision Daniel “saw”, and the other a vision he “heard”. In verse thirteen, the word translated as “vision” is châzôn, and it means “a sight”, or “a vision”, “a dream” or “an oracle”. I call it the “vision of prophetic history” based upon its definition and on how Daniel employs it.
Sana ”näky” esiintyy Danielin kahdeksannessa luvussa kymmenen kertaa, mutta nuo kymmenen esiintymää koostuvat kahdesta eri heprealaisesta sanasta, eikä näiden sanojen merkitys ole sama. Jos ne tarkoittaisivat samaa, Daniel olisi käyttänyt vain yhtä niistä sanoista kaikissa kymmenessä esiintymässä. Daniel kirjoitti kaksi sanaa, sillä kummallakin noista kahdesta sanasta on oma merkityksensä, ja toinen tarkoittaa näkyä, jonka Daniel ”näki”, ja toinen näkyä, jonka hän ”kuuli”. Jakeessa kolmetoista sanaksi, joka on käännetty ”näyksi”, on châzôn, ja se merkitsee ”näkyä” tai ”ilmestystä”, ”unta” tai ”oraakkelia”. Kutsun sitä ”profetiallisen historian näyksi” sen määritelmän ja sen perusteella, kuinka Daniel sitä käyttää.
In verse one, of Daniel chapter eight, Daniel says “a vision appeared unto me,” and in verse two he twice states that he “saw in a vision.” Then in verse thirteen, the question is raised of “how long shall be the vision.” All of those usages are the Hebrew word “châzôn.” Then in verse fifteen, we come to perhaps the most important time Daniel used that very same word, for he says, “when I”…“had seen the vision and sought for the meaning.” After Daniel had seen the châzôn vision, he wanted to understand what it meant. This is a fact that has great bearing on the hiding of the “seven times” of Leviticus twenty-six in the chapter.
Danielin kahdeksannen luvun ensimmäisessä jakeessa Daniel sanoo: ”minulle ilmestyi näky”, ja toisessa jakeessa hän toteaa kahdesti ”nähneensä näyssä”. Sitten kolmantenatoista jakeessa esitetään kysymys: ”kuinka kauan näky kestää?” Kaikissa näissä kohdissa käytetty sana on heprean ”châzôn”. Sitten viidennessätoista jakeessa tulemme ehkä tärkeimpään kohtaan, jossa Daniel käytti tätä aivan samaa sanaa, sillä hän sanoo: ”kun minä”… ”olin nähnyt näyn ja etsin sille selitystä”. Sen jälkeen kun Daniel oli nähnyt châzôn-näyn, hän halusi ymmärtää, mitä se tarkoitti. Tämä on tosiasia, jolla on suuri merkitys Mooseksen kolmannen kirjan kahdennenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemän ajan” kätkeytymisen kannalta tässä luvussa.
He also uses the word châzôn in verses seventeen and twenty-six. The word “vision” appears ten times in Daniel chapter eight, and the word châzôn represents seven of those occurrences. Daniel uses the other Hebrew word that is translated as “vision” four times. The other Hebrew word is mar’eh, and means “appearance”.
Hän käyttää myös sanaa châzôn jakeissa seitsemäntoista ja kaksikymmentäkuusi. Sana ”näky” esiintyy Danielin kirjan kahdeksannessa luvussa kymmenen kertaa, ja sana châzôn vastaa niistä seitsemää esiintymää. Daniel käyttää sitä toista hepreankielistä sanaa, joka käännetään sanalla ”näky”, neljä kertaa. Tuo toinen hepreankielinen sana on mar’eh, ja se merkitsee ”ulkomuotoa”.
Châzôn is found seven times in Daniel chapter eight, and mar’eh is found four times, and together they represent the ten times the English word “vision” occurs in Daniel chapter eight. Seven plus four is eleven, for one of the times Daniel employed the word mar’eh, it was translated just as it is defined, for in verse fifteen, when Daniel “sought for the meaning” of the châzôn vision of prophetic history, there “stood before” him “as the appearance of a man.” The word “appearance” is mar’eh. Therefore, mar’eh is used by Daniel four times in Daniel eight, and it is translated once in agreement with its primary definition of “appearance,” and the other three times it is translated as “vision.”
Châzôn esiintyy seitsemän kertaa Danielin kahdeksannessa luvussa, ja mar’eh esiintyy neljä kertaa, ja yhdessä ne vastaavat niitä kymmentä kertaa, jolloin englanninkielinen sana ”vision” esiintyy Danielin kahdeksannessa luvussa. Seitsemän plus neljä on yksitoista, sillä yhden niistä kerroista, jolloin Daniel käytti sanaa mar’eh, se käännettiin juuri sen määritelmän mukaisesti; sillä jakeessa viisitoista, kun Daniel ”etsi selitystä” châzôn-näylle profeetallisesta historiasta, hänen ”edessään seisoi” ”miehen näköinen”. Sana ”näköinen” on mar’eh. Sen tähden Daniel käyttää sanaa mar’eh neljä kertaa Danielin kahdeksannessa luvussa, ja se käännetään kerran sen ensisijaisen määritelmän ”ulkomuoto” mukaisesti, ja ne kolme muuta kertaa se käännetään sanalla ”näky”.
I am not suggesting any criticism of the men who translated the King James Bible. It needs to be noted though, that in verse thirteen, is found the only added word in the King James Bible (sacrifice), that inspiration states definitively, “does not belong to the text.” Inspiration further states that the added word had been “added by human wisdom.” In the very same chapter, two different Hebrew words are both translated as the same English word. The reason it is essential to recognize the distinction between these two words is profoundly important.
En esitä mitään arvostelua niitä miehiä kohtaan, jotka käänsivät King James -Raamatun. On kuitenkin pantava merkille, että jakeesta kolmetoista löytyy ainoa King James -Raamattuun lisätty sana (sacrifice), jonka inspiraatio toteaa yksiselitteisesti ”ei kuulu tekstiin”. Inspiraatio toteaa lisäksi, että lisätty sana oli ”lisätty inhimillisen viisauden toimesta”. Aivan samassa luvussa kaksi eri hepreankielistä sanaa on molemmat käännetty samalla englanninkielisellä sanalla. Syy siihen, miksi näiden kahden sanan välisen eron tunnistaminen on välttämättömän tärkeää, on perin pohjin merkittävä.
And it came to pass, when I, even I Daniel, had seen the vision, and sought for the meaning, then, behold, there stood before me as the appearance of a man. And I heard a man’s voice between the banks of Ulai, which called, and said, Gabriel, make this man to understand the vision. Daniel 8:15, 16.
Ja tapahtui, että kun minä, minä Daniel, olin nähnyt näyn ja etsin sen merkitystä, niin katso, minun eteeni ilmestyi miehen näköinen olento. Ja minä kuulin miehen äänen Uulain rantojen väliltä; se huusi ja sanoi: Gabriel, selitä tälle miehelle näky. Daniel 8:15, 16.
As Daniel “sought for the meaning” of the “châzôn vision” which he had just “seen,” Christ informs Gabriel to “make” Daniel to understand the “mar’eh vision” which he had just “heard”. Daniel wanted to understand the vision of prophetic history, but Christ, who had been identified in verse thirteen as Palmoni (that certain saint which spake), instructed Gabriel to make Daniel understand the “mar’eh vision”, not the “châzôn vision”. In verses fifteen and sixteen, the stated purpose for Gabriel is that he is to make Daniel understand the “mar’eh vision”, which is the word translated as “vision” which means “appearance,” not the vision of prophetic history which Daniel wanted to understand. Without recognizing Gabriel’s job assignment, the “seven times” of Leviticus twenty-six is hidden in plain sight.
Kun Daniel “etsi tämän ‘châzôn-näyn’ merkitystä”, jonka hän oli juuri “nähnyt”, Kristus ilmoittaa Gabrielille, että tämän tulee saattaa Daniel ymmärtämään “mar’eh-näky”, jonka hän oli juuri “kuullut”. Daniel tahtoi ymmärtää profeetallisen historian näyn, mutta Kristus, joka oli jakeessa kolmetoista yksilöity Palmoniksi (“eräs pyhä, joka puhui”), käski Gabrielia saattamaan Danielin ymmärtämään “mar’eh-näyn”, ei “châzôn-näkyä”. Jakeissa viisitoista ja kuusitoista Gabrielille ilmoitettu tarkoitus on, että hänen tulee saattaa Daniel ymmärtämään “mar’eh-näky”, joka on se sanana “näky” käännetty sana, joka merkitsee “ilmestystä”, ei sitä profeetallisen historian näkyä, jonka Daniel tahtoi ymmärtää. Ilman Gabrielin tehtävänantoa koskevaa tunnistamista Kolmannen Mooseksen kirjan kahdenkymmenennen kuudennen luvun “seitsemän aikaa” on kätkettynä kaikkien nähtävillä.
In verse twenty-six both Hebrew words that are translated as “vision” are located in the same verse, and the verse becomes one of the primary keys to opening the truth of Daniel’s testimony of the “seven times.”
Jakeessa kaksikymmentäkuusi molemmat heprean sanat, jotka on käännetty sanalla ”näky”, esiintyvät samassa jakeessa, ja tästä jakeesta tulee yksi ensisijaisista avaimista Danielin todistuksen ”seitsemästä ajasta” koskevan totuuden avaamiseen.
And the vision of the evening and the morning which was told is true: wherefore shut thou up the vision; for it shall be for many days. Daniel 8:26.
Ja näky ehtoo- ja aamuuhrista, joka on ilmoitettu, on tosi; mutta sulje sinä näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä. Daniel 8:26.
In verse twenty-six, the “vision of the evening and mornings” is the mar’eh vision, meaning “appearance”, but the vision that was to be “shut up,” is the châzôn vision of prophetic history. The expression “evening and mornings” is what isolates and identifies the distinction between the two visions. It does so with another illustration of the human factor in producing the Bible. The human factor consisted of both the prophets that recorded the words of the Bible, but also of those that translated the Bible. The Bible, as with Christ, represents a combination of divinity and humanity. That humanity descended down through history, from Adam after he sinned to those who recorded and translated the Bible. Christ and the Bible are both the Word of God, and the Word of God’s is pure, for the divinity of the combination always overruled any limitations that existed in the flesh.
Jakeessa kaksikymmentäkuusi ”ilta- ja aamujen näky” on mar’eh-näky, joka merkitsee ”ilmestystä”, mutta näky, joka oli ”suljettava”, on profeetallisen historian châzôn-näky. Ilmaus ”illat ja aamut” erottaa ja yksilöi näiden kahden näyn välisen eron. Se tekee tämän jälleen yhden havainnollistuksen kautta siitä inhimillisestä tekijästä, joka vaikutti Raamatun syntymiseen. Tuo inhimillinen tekijä koostui sekä niistä profeetoista, jotka kirjoittivat muistiin Raamatun sanat, että myös niistä, jotka käänsivät Raamattua. Raamattu, samoin kuin Kristus, edustaa jumalallisuuden ja ihmisyyden yhdistelmää. Tuo ihmisyys ulottui alas historian läpi, Aadamista hänen syntiinlankeemuksensa jälkeen niihin, jotka kirjoittivat muistiin ja käänsivät Raamatun. Kristus ja Raamattu ovat molemmat Jumalan Sana, ja Jumalan Sana on puhdas, sillä yhdistelmän jumalallisuus kumosi aina kaikki ne rajoitukset, joita lihassa oli olemassa.
Paul, a servant of Jesus Christ, called to be an apostle, separated unto the gospel of God, (Which he had promised afore by his prophets in the holy scriptures,) Concerning his Son Jesus Christ our Lord, which was made of the seed of David according to the flesh. Romans 1:1–3.
Paavali, Jeesuksen Kristuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi, erotettu Jumalan evankeliumia varten, (jonka hän oli edeltä luvannut profeettainsa kautta pyhissä kirjoituksissa,) hänen Pojastansa, meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka lihan mukaan on syntynyt Daavidin siemenestä. Room. 1:1–3.
The expression “evening and morning” is found repeatedly in God’s Word, and it is always translated as “evening and morning,” as it is in verse twenty-six, and as it is so often translated in the creation story in Genesis that repeatedly states, “and the evening and the morning were….” In fact, and every fact has its bearing (and this fact is essential to understand), the only place in the Bible that the expression “evening and morning” is not translated as “evening and morning” (as it is in verse twenty-six), is in verse fourteen of Daniel eight. There, and only there in God’s Word the phrase “evening and morning” is translated as simply “days.”
Ilmaus ”ilta ja aamu” esiintyy toistuvasti Jumalan sanassa, ja se käännetään aina ”illaksi ja aamuksi”, niin kuin jakeessa kaksikymmentäkuusi, ja niin kuin se niin usein käännetään Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksessa, joka toistuvasti toteaa: ”ja tuli ehtoo, ja tuli aamu…”. Tosiasiassa — ja jokaisella tosiasialla on merkityksensä (ja tämä tosiasia on välttämätön ymmärtää) — ainoa paikka Raamatussa, jossa ilmausta ”ilta ja aamu” ei käännetä ”illaksi ja aamuksi” (niin kuin se on jakeessa kaksikymmentäkuusi), on Danielin kirjan kahdeksannen luvun neljästoista jae. Siinä, ja ainoastaan siinä koko Jumalan sanassa, ilmaus ”ilta ja aamu” on käännetty pelkästään ”päiviksi”.
And he said unto me, Unto two thousand and three hundred days; then shall the sanctuary be cleansed. Daniel 8:14.
Ja hän sanoi minulle: Kaksituhatta kolmesataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa. Daniel 8:14.
Twelve verses later, in the same chapter of Daniel, the Hebrew phrase “evening and morning” is translated as it always is; but in the verse that is the central pillar and foundation of Adventism, the phrase is simply translated as “days.” What influence led the translators of the King James Bible to make such a glaring contradiction? They had translated the phrase in verse twenty-six in agreement with every other occurrence of the phrase in the rest of the Bible. But twelve verses before verse twenty-six, in verse fourteen, their humanity placed a special distinction upon the answer to the question of verse thirteen. And the question of verse thirteen, included the one word (sacrifice), that was not to be added to the Bible. God wanted verse fourteen, to stand out in a very profound and distinctive way. In doing so, he also identified what Gabriel was instructed to make Daniel understand.
Kaksitoista jaetta myöhemmin, samassa Danielin luvussa, hepreankielinen ilmaus ”ilta ja aamu” on käännetty niin kuin se aina käännetään; mutta siinä jakeessa, joka on adventismin keskeinen tukipylväs ja perustus, ilmaus on yksinkertaisesti käännetty sanaksi ”päivää”. Mikä vaikutus johdatti King James -Raamatun kääntäjät tekemään näin silmiinpistävän ristiriidan? He olivat kääntäneet tämän ilmauksen jakeessa kaksikymmentäkuusi yhdenmukaisesti kaikkien sen muiden esiintymien kanssa muualla Raamatussa. Mutta kaksitoista jaetta ennen jaetta kaksikymmentäkuusi, jakeessa neljätoista, heidän inhimillisyytensä asetti erityisen erottelun jakeen kolmetoista kysymykseen annettuun vastaukseen. Ja jakeen kolmetoista kysymykseen sisältyi se yksi sana (uhri), jota ei tullut lisätä Raamattuun. Jumala tahtoi, että jae neljätoista erottuisi hyvin syvällisellä ja erityislaatuisella tavalla. Näin tehdessään hän myös yksilöi sen, mitä Gabrielia käskettiin saattaa Daniel ymmärtämään.
In verse sixteen, Jesus commanded Gabriel to make Daniel understand the mar’eh vision, in spite of the fact that Daniel was seeking to understand the châzôn vision of prophetic history. Verse twenty-six says the “vision of the evenings and mornings which was told” was “true.” The châzôn vision had been a prophetic “sight”, but the mar’eh vision was “told,” for it had been spoken. It had been spoken in verse fourteen when Palmoni said “unto two thousand and three hundred evenings and mornings; then shall the sanctuary be cleansed.” Verse twenty-six, employs the expression “evening and mornings,” as it identifies it as the vision that had been “spoken” to identify the distinction between the two visions in Daniel chapter eight. The vision of prophetic history that Daniel had “seen”, and that Daniel wished to understand, was different from the vision that was “spoken” which Daniel had “heard”. More importantly, the vision that Daniel “heard” was the vision that Gabriel was to give Daniel understanding of.
Jakeessa kuusitoista Jeesus käski Gabrielia antamaan Danielille ymmärryksen mar’eh-näystä, huolimatta siitä, että Daniel pyrki ymmärtämään profeetallisen historian châzôn-näkyä. Jakeessa kaksikymmentäkuusi sanotaan, että ”ilta- ja aamunäky, josta oli puhuttu”, oli ”totta”. Châzôn-näky oli ollut profeetallinen ”näky”, mutta mar’eh-näystä oli ”puhuttu”, sillä se oli lausuttu. Se oli lausuttu jakeessa neljätoista, kun Palmoni sanoi: ”kahteen tuhanteen kolmeensataan iltaan ja aamuun; sitten pyhäkkö puhdistetaan.” Jakeessa kaksikymmentäkuusi käytetään ilmaisua ”illat ja aamut”, samalla kun se yksilöidään näyksi, josta oli ”puhuttu”, jotta Danielin kahdeksannen luvun kahden näyn välinen ero tulisi ilmi. Profeetallisen historian näky, jonka Daniel oli ”nähnyt” ja jota hän halusi ymmärtää, oli eri kuin se näky, joka oli ”lausuttu” ja jonka Daniel oli ”kuullut”. Vielä tärkeämpää on, että näky, jonka Daniel oli ”kuullut”, oli se näky, josta Gabrielin tuli antaa Danielille ymmärrys.
The humanity that participated in creating the Holy Bible recorded the word “vision” ten times in Daniel chapter eight, and in so doing it hid the distinction of a vision that was “seen” and another vision that was “heard”. In doing so, it obscured the emphasis that identifies that Christ’s intent was for Daniel to understand the vision he had “heard”, above understanding the vision he had “seen”. We can now consider what Gabriel does in order to fulfill his job assignment.
Pyhän Raamatun laatimiseen osallistunut ihmisyys kirjasi Danielin kahdeksanteen lukuun sanan ”näky” kymmenen kertaa ja kätki näin eron sellaisen näyn välillä, joka ”nähtiin”, ja toisen näyn välillä, joka ”kuultiin”. Näin tehdessään se hämärrytti sen painotuksen, joka osoittaa, että Kristuksen tarkoituksena oli, että Daniel ymmärtäisi sen näyn, jonka hän oli ”kuullut”, enemmän kuin sen näyn, jonka hän oli ”nähnyt”. Voimme nyt tarkastella, mitä Gabriel tekee täyttääkseen hänelle annetun tehtävän.
So he came near where I stood: and when he came, I was afraid, and fell upon my face: but he said unto me, Understand, O son of man: for at the time of the end shall be the vision. Now as he was speaking with me, I was in a deep sleep on my face toward the ground: but he touched me, and set me upright. And he said, Behold, I will make thee know what shall be in the last end of the indignation: for at the time appointed the end shall be. Daniel 8:17–19.
Niin hän tuli lähelle sitä paikkaa, jossa minä seisoin; ja kun hän tuli, minä pelästyin ja lankesin kasvoilleni. Mutta hän sanoi minulle: Ymmärrä, ihmislapsi, sillä näky koskee lopun aikaa. Ja hänen puhuessaan minulle minä vaivuin syvään uneen, kasvot maata vasten; mutta hän kosketti minua ja nosti minut seisomaan. Ja hän sanoi: Katso, minä teen sinulle tiettäväksi, mitä tapahtuu vihastuksen viimeisenä aikana; sillä määräaikana on loppu tuleva. Daniel 8:17–19.
Gabriel now begins his work of making Daniel to understand the vision of the twenty-three hundred evenings and mornings, which is true. He first informs him that the vision of prophetic history, the châzôn vision, would be at the “time of the end.” Then, while Daniel was in a prophetic sleep, Gabriel touched Daniel and set him upright. He informs him “I will make thee know.”
Gabriel alkaa nyt työnsä saattaakseen Danielin ymmärtämään kahdentuhannen kolmensadan illan ja aamun näyn, joka on tosi. Hän ilmoittaa hänelle ensin, että profeetallisen historian näky, châzôn-näky, olisi ”lopun aikana”. Sitten, Danielin ollessa profeetallisessa unessa, Gabriel kosketti Danielia ja asetti hänet seisomaan pystyyn. Hän ilmoittaa hänelle: ”Minä teen sinut tietämään.”
That is what Palmoni (Christ), had told Gabriel to do, when he said, “Gabriel, make this man to understand the mar’eh vision” of the evening and mornings. Gabriel says that he will make Daniel “know what shall be in the last end of the indignation.” There it is! There is the “seven times” of Leviticus twenty-six! It is hidden by the very prophetic technique which Gabriel had led the prophets repeatedly to testify to and employ in their writings! That technique is “line upon line, here a little and there a little”.
Niin Palmoni (Kristus) oli käskenyt Gabrielin tehdä, sanoessaan: ”Gabriel, anna tämän miehen ymmärtää iltoja ja aamuja koskeva mar’eh-näky.” Gabriel sanoo saattavansa Danielin ”tuntemaan, mitä tapahtuu vihastuksen viimeisessä lopussa”. Siinä se on! Siinä ovat 3. Mooseksen kirjan kahdeskymmenennen kuudennen luvun ”seitsemän aikaa”! Se on kätketty juuri sillä profeetallisella menetelmällä, josta Gabriel oli johdattanut profeettoja toistuvasti todistamaan ja jota käyttämään kirjoituksissaan! Tuo menetelmä on: ”rivi rivin päälle, täällä vähän, tuolla vähän”.
In the book “Thoughts on Daniel and the Revelation”, by Uriah Smith (which all Adventists, and even their neighbors, should be familiar with), Smith comments on verses seventeen to nineteen of Daniel chapter eight:
Teoksessa ”Thoughts on Daniel and the Revelation”, jonka on kirjoittanut Uriah Smith (johon kaikkien adventistien, ja jopa heidän naapuriensa, tulisi olla perehtyneitä), Smith kommentoi Danielin kahdeksannen luvun jakeita seitsemästätoista yhdeksääntoista seuraavasti:
“With a general statement that at the time appointed the end shall be, and that he will make him to know what shall be in the last end of the indignation, he enters upon an interpretation of the vision. The indignation must be understood to cover a period of time. What time? God told his people Israel that he would pour upon them his indignation for their wickedness; and thus he gave directions concerning the ‘profane wicked prince of Israel:’ ‘Remove the diadem, and take off the crown. . . . I will overturn, overturn, overturn it: and it shall be no more, until he come whose right it is; and I will give it him.’ Ezekiel 21:25–27, 31.
”Yleisellä lausumalla, että määrättyyn aikaan loppu tulee ja että hän tekee hänelle tiettäväksi, mitä tapahtuu vihan viimeisessä lopussa, hän ryhtyy selittämään näkyä. Viha on ymmärrettävä ajanjakson kattavaksi. Minkä ajan? Jumala sanoi kansalleen Israelille, että hän vuodattaisi heidän päälleen vihansa heidän jumalattomuutensa tähden; ja näin hän antoi määräykset ’Israelin jumalattomasta, saastaisesta ruhtinaasta’: ’Pane pois päähine ja ota kruunu pois.... Minä kukistan, kukistan, kukistan sen; eikä sitä enää ole, kunnes tulee hän, jonka oikeus se on; ja minä annan sen hänelle.’ Hesekiel 21:25–27, 31.”
“Here is the period of God’s indignation against his covenant people; the period during which the sanctuary and host are to be trodden under foot. The diadem was removed, and the crown taken off, when Israel was subjected to the kingdom of Babylon. It was overturned again by the Medes and Persians, again by the Grecians, again by the Romans, corresponding to the three times the word is repeated by the prophet. The Jews then, having rejected Christ, were soon scattered abroad over the face of the earth; and spiritual Israel has taken the place of the literal seed; but they are in subjection to earthly powers, and will be till the throne of David is again set up,—till He who is its rightful heir, the Messiah, the Prince of peace, shall come, and then it will be given him. Then the indignation will have ceased. What shall take place in the last end of this period, the angel is now to make known to Daniel.” Uriah Smith, Daniel and the Revelation, 201, 202.
”Tässä on Jumalan vihastuksen aika hänen liittokansaansa vastaan; se aika, jonka kuluessa pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattaviksi. Kuningaspäähine poistettiin ja kruunu otettiin pois, kun Israel joutui Babylonian valtakunnan alaisuuteen. Se kukistettiin jälleen meedialaisten ja persialaisten toimesta, jälleen kreikkalaisten toimesta, jälleen roomalaisten toimesta, vastaten niitä kolmea kertaa, joina profeetta toistaa sanan. Juutalaiset sitten, hylättyään Kristuksen, hajotettiin pian ympäri maanpiirin; ja hengellinen Israel on ottanut kirjaimellisen siemenen paikan; mutta he ovat maallisten valtojen alaisuudessa ja tulevat olemaan siihen saakka, kunnes Daavidin valtaistuin jälleen pystytetään,—kunnes Hän, joka on sen oikeutettu perillinen, Messias, Rauhan Ruhtinas, tulee, ja silloin se annetaan hänelle. Silloin vihastus on lakannut. Sen, mitä on tapahtuva tämän ajanjakson lopulla, enkeli on nyt tekevä tiettäväksi Danielille.” Uriah Smith, Daniel and the Revelation, 201, 202.
The “indignation” that Smith is identifying, began when Manasseh was carried to Babylon by the Assyrians in 677 BC. Unfortunately, Smith takes Zedekiah’s overthrow in 586 BC and assigns that as the starting point of the period of the “indignation” of verse nineteen. Smith simply does not address what it means that the verse states “the last end of the indignation.” He treats it as simply “indignation,” though if there is a “last end” of the indignation, grammar and logic demand that there is also at minimum a “first end” of the indignation. Smith knew the seventy years of captivity began with the first attack of Nebuchadnezzar against Jehoiakim in 606 BC, but determined the starting for the period of the indignation was the third of Nebuchadnezzar’s attacks, which was carried out against Zedekiah, the last Judean king.
Se ”vihastus”, jonka Smith yksilöi, alkoi, kun assyrialaiset veivät Manassen Babyloniin vuonna 677 eKr. Valitettavasti Smith ottaa Sidkian kukistumisen vuonna 586 eKr. ja asettaa sen yhdeksännentoista jakeen ”vihastuksen” ajanjakson alkukohdaksi. Smith ei yksinkertaisesti käsittele sitä, mitä merkitsee, että jakeessa sanotaan ”vihastuksen viimeinen loppu”. Hän käsittelee sitä pelkästään ”vihastuksena”, vaikka jos vihastuksella on ”viimeinen loppu”, kielioppi ja logiikka vaativat, että vihastuksella on myös vähintään ”ensimmäinen loppu”. Smith tiesi, että seitsemänkymmenen vuoden pakkosiirtolaisuus alkoi Nebukadnessarin ensimmäisestä hyökkäyksestä Jojakimia vastaan vuonna 606 eKr., mutta katsoi, että vihastuksen ajanjakson alkukohta oli Nebukadnessarin kolmas hyökkäys, joka kohdistui Sidkiaan, viimeiseen Juudan kuninkaaseen.
“Though we have a more minute account of his [Daniel’s] early life than is recorded of that of any other prophet, yet his birth and lineage are left in complete obscurity, except that he was of the royal line, probably of the house of David, which had at this time become very numerous. He first appears as one of the noble captives of Judah, in the first year of Nebuchadnezzar, king of Babylon, at the commencement of the seventy years’ captivity, BC 606. Jeremiah and Habakkuk were yet uttering their prophecies. Ezekiel commenced soon after, and a little later, Obadiah; but both these finished their work years before the close of the long and brilliant career of Daniel. Three prophets only succeeded him, Haggai and Zechariah, who exercised the prophetic office for a brief period contemporaneously, BC 520–518, and Malachi, the last of the Old Testament prophets, who flourished a little season about BC 397.” Uriah Smith, Daniel and the Revelation, 19.
”Vaikka meillä on hänen [Danielin] varhaisvaiheistaan yksityiskohtaisempi selonteko kuin minkään muun profeetan elämästä on säilynyt, hänen syntyperänsä ja sukulinjansa jäävät silti täysin hämärän peittoon, paitsi että hän oli kuninkaallista sukua, todennäköisesti Daavidin huonetta, joka oli tähän aikaan tullut hyvin lukuisaksi. Hän ilmestyy ensi kerran näkyviin yhtenä Juudan jaloista vangeista Babylonin kuninkaan Nebukadnessarin ensimmäisenä hallitusvuotena, seitsemänkymmenen vuoden pakkosiirtolaisuuden alkaessa, vuonna 606 eKr. Jeremia ja Habakuk lausuivat vielä profetioitaan. Hesekiel aloitti pian tämän jälkeen ja vähän myöhemmin Obadja; mutta nämä molemmat päättivät työnsä vuosia ennen Danielin pitkän ja loistavan elämänuran päättymistä. Häntä seurasi enää vain kolme profeettaa: Haggai ja Sakarja, jotka hoitivat profeetallista virkaa lyhyen ajan samanaikaisesti, vuosina 520–518 eKr., sekä Malakia, Vanhan testamentin profeetoista viimeinen, joka vaikutti lyhyen ajan noin vuonna 397 eKr.” Uriah Smith, Daniel ja Ilmestys, 19.
Smith correctly identified the “indignation” of verse nineteen as a period of time. He correctly identified the period as the treading down of the sanctuary and host in agreement with Daniel chapter eight verse thirteen, and he correctly identified the ending point as October 22, 1844.
Smith tunnisti oikein yhdeksännentoista jakeen ”vihastuksen” ajanjaksoksi. Hän tunnisti oikein tämän ajanjakson pyhäkön ja sotajoukon tallaamiseksi Danielin kirjan kahdeksannen luvun kolmattatoista jaetta vastaavasti, ja hän tunnisti oikein sen päätepisteeksi 22. lokakuuta 1844.
Smith was partially correct, but missed the truth by doing what was the characteristic of his prophetic applications. He allowed history to guide his interpretation of the prophetic word, instead of allowing the prophetic word to guide his understanding of history. If we allow the Bible to define prophetic history, we then have the correct information to approach history.
Smith oli osittain oikeassa, mutta sivuutti totuuden tekemällä sen, mikä oli hänen profeetallisten sovellustensa tunnusomaista. Hän antoi historian ohjata profeetallisen sanan tulkintaansa sen sijaan, että olisi antanut profeetallisen sanan ohjata historian ymmärtämistään. Jos annamme Raamatun määritellä profeetallisen historian, meillä on silloin oikea tieto lähestyä historiaa.
The Bible teaches that by whom a man is overcome, he is that man’s servant.
Raamattu opettaa, että kenen valtaan ihminen joutuu, sen palvelija hän on.
While they promise them liberty, they themselves are the servants of corruption: for of whom a man is overcome, of the same is he brought in bondage. 2 Peter 2:19.
Vaikka he lupaavat heille vapautta, he itse ovat turmeluksen palvelijoita; sillä kenen voittama ihminen on, sen orjuuteen hänet myös saatetaan. 2 Piet. 2:19.
Manasseh was taken captive to Babylon in 677 BC. It is there that Judah was overcome and brought into bondage. This is the starting point that is represented on both the 1843 and the 1850 charts, which Sister White endorses as correct. Smith starts the treading down of Daniel chapter eight, and verse thirteen with Zedekiah, the last of Judah’s kings. Zedekiah was the end of a progressive judgment and not the beginning. Sister White identifies that Manasseh’s captivity in Babylon was an “earnest” of what was to come. An “earnest” is a down payment, and marks the beginning of a purchase that has other payments to follow.
Manasse joutui vangiksi Babyloniin vuonna 677 eKr. Juuri siellä Juuda kukistettiin ja vietiin orjuuteen. Tämä on se lähtökohta, joka esitetään sekä vuoden 1843 että vuoden 1850 kaavioissa, jotka sisar White hyväksyy oikeiksi. Smith aloittaa Danielin kirjan kahdeksannen luvun ja kolmannentoista jakeen tallauksen Sidkiasta, Juudan viimeisestä kuninkaasta. Sidkia oli asteittaisen tuomion päätepiste eikä sen alku. Sisar White toteaa, että Manassen Babylonian-vankeus oli tulevan ”käsiraha”. ”Käsiraha” on ennakkomaksu, ja se merkitsee sellaisen hankinnan alkua, jota seuraavat muut maksut.
“Faithfully the prophets continued their warnings and their exhortations; fearlessly they spoke to Manasseh and to his people; but the messages were scorned; backsliding Judah would not heed. As an earnest of what would befall the people should they continue impenitent, the Lord permitted their king to be captured by a band of Assyrian soldiers, who ‘bound him with fetters, and carried him to Babylon,’ their temporary capital. This affliction brought the king to his senses; ‘he besought the Lord his God, and humbled himself greatly before the God of his fathers, and prayed unto Him: and He was entreated of him, and heard his supplication, and brought him again to Jerusalem into his kingdom. Then Manasseh knew that the Lord He was God.’ 2 Chronicles 33:11–13. But this repentance, remarkable though it was, came too late to save the kingdom from the corrupting influence of years of idolatrous practices. Many had stumbled and fallen, never again to rise.” Prophets and Kings, 382.
Uskollisesti profeetat jatkoivat varoituksiaan ja kehotuksiaan; pelottomasti he puhuivat Manasselle ja hänen kansalleen; mutta sanomat halveksittiin; luopunut Juuda ei tahtonut ottaa varteen. Vakavana ennusmerkkinä siitä, mitä kansaa kohtaisi, jos se jatkuisi katumattomuudessa, Herra salli heidän kuninkaansa joutua assyrialaisten sotilaiden joukon vangiksi, jotka ”panivat hänet vaskikahleisiin ja veivät hänet Babyloniin”, heidän väliaikaiseen pääkaupunkiinsa. Tämä ahdistus palautti kuninkaan järkiinsä; ”hän rukoili Herraa, Jumalaansa, ja nöyrtyi syvästi isiensä Jumalan edessä, ja rukoili Häntä; ja Hän kuuli hänen rukouksensa ja suostui häneen ja toi hänet takaisin Jerusalemiin, hänen kuninkuutensa yhteyteen. Silloin Manasse tiesi, että Herra, Hän on Jumala.” 2 Aikakirja 33:11–13. Mutta tämä parannus, huomattava vaikka olikin, tuli liian myöhään pelastamaan valtakuntaa vuosikausien epäjumalanpalveluksellisten menojen turmelevasta vaikutuksesta. Monet olivat kompastuneet ja langenneet eivätkä koskaan enää nousseet. Profeetat ja kuninkaat, 382.
Manasseh marked the “down payment” that began the “curse” of the “seven times,” which was the last “indignation,” for the “first indignation,” had already begun when the northern kingdom was taken into captivity in 723 BC. Then at Jehoiakim’s overthrow, when Daniel was carried into captivity, the seventy years of captivity that Jeremiah identified began in 606 BC. Two kings after Jehoiakim, Jerusalem was destroyed and the last Judean king, Zedekiah, watched as his sons were slain before him, then he had his eyes gouged out and was carried captive into Babylon.
Manasse merkitsi sen ”käsirahan”, joka pani alulle ”kirouksen” ”seitsemäksi ajaksi”, mikä oli viimeinen ”vihastus”, sillä ”ensimmäinen vihastus” oli jo alkanut, kun pohjoinen valtakunta vietiin pakkosiirtolaisuuteen vuonna 723 eKr. Sitten Jojakimin kukistumisen yhteydessä, kun Daniel vietiin pakkosiirtolaisuuteen, alkoivat ne Jeremian mainitsemat seitsemänkymmentä pakkosiirtolaisuuden vuotta vuonna 606 eKr. Kaksi kuningasta Jojakimin jälkeen Jerusalem hävitettiin, ja viimeinen Juudan kuningas, Sidkia, katseli, kuinka hänen poikansa surmattiin hänen silmiensä edessä; sitten hänen silmänsä puhkaistiin, ja hänet vietiin vankina Babyloniin.
Smith assigned the entire progressive judgment to Zedekiah and employed the judgment of Zedekiah as the proof text for his supposition. The judgment of Zedekiah, who was the “wicked and profane prince,” did identify that the crown of Judah was to be removed until Christ came to set up a kingdom. Smith said, “they are in subjection to earthly powers, and will be till the throne of David is again set up,—till He who is its rightful heir, the Messiah, the Prince of peace, shall come, and then it will be given him.” On October 22, 1844, in fulfillment of Daniel chapter seven, and verses thirteen and fourteen, Christ, represented as the Son of man, came before the Father to receive a kingdom.
Smith liitti koko etenevän tuomion Sidkiaan ja käytti Sidkian tuomiota oletuksensa todistustekstinä. Sidkian tuomio, hänen joka oli ”jumalaton ja saastainen ruhtinas”, osoitti, että Juudan kruunu oli poistettava, kunnes Kristus tulisi pystyttämään valtakunnan. Smith sanoi: ”they are in subjection to earthly powers, and will be till the throne of David is again set up,—till He who is its rightful heir, the Messiah, the Prince of peace, shall come, and then it will be given him.” 22. lokakuuta 1844, Danielin kirjan seitsemännen luvun ja sen jakeiden kolmetoista ja neljätoista täyttymyksenä, Kristus, Ihmisen Poikana esitettynä, tuli Isän eteen vastaanottamaan valtakunnan.
I saw in the night visions, and, behold, one like the Son of man came with the clouds of heaven, and came to the Ancient of days, and they brought him near before him. And there was given him dominion, and glory, and a kingdom, that all people, nations, and languages, should serve him: his dominion is an everlasting dominion, which shall not pass away, and his kingdom that which shall not be destroyed. Daniel 7:13, 14.
Minä katselin yöllisissä näyissäni, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Ikiaikaisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen. Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, niin että kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelisivat häntä; hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei häviä, ja hänen valtakuntansa on sellainen, joka ei koskaan tuhoudu. Daniel 7:13, 14.
Sister White confirms that Daniel chapter seven, and verses thirteen and fourteen were fulfilled on October 22, 1844.
Sisar White vahvistaa, että Danielin kirjan seitsemännen luvun jakeet kolmetoista ja neljätoista täyttyivät 22. lokakuuta 1844.
“The coming of Christ as our high priest to the most holy place, for the cleansing of the sanctuary, brought to view in Daniel 8:14; the coming of the Son of man to the Ancient of Days, as presented in Daniel 7:13; and the coming of the Lord to His temple, foretold by Malachi, are descriptions of the same event; and this is also represented by the coming of the bridegroom to the marriage, described by Christ in the parable of the ten virgins, of Matthew 25.” The Great Controversy, 426.
”Kristuksen tuleminen meidän ylimmäisenä pappinamme kaikkeinpyhimpään pyhäkön puhdistamista varten, kuten Danielin kirjassa 8:14 esitetään; Ihmisen Pojan tuleminen Vanhaikäisen tykö, kuten Danielin kirjassa 7:13 kuvataan; ja Herran tuleminen temppeliinsä, josta Malakia ennusti, ovat saman tapahtuman kuvauksia; ja samaa kuvataan myös yljän tulemisella häihin, kuten Kristus esittää vertauksessaan kymmenestä neitsyestä Matteuksen evankeliumin 25. luvussa.” Suuri taistelu, s. 426.
Smith did not address the key element of the “last end of the indignation.” He avoided the biblical principle that identified that Judah was overcome in the time of Manasseh, and that the captivity which began two kings before Zedekiah, also represented that Judah was already in subjection to Babylon, before Zedekiah met his fate. With these blatant omissions, he still stated, “here is the period of God’s indignation against his covenant people; the period during which the sanctuary and host are to be trodden under foot.” He therefore, directly associates “the period of God’s indignation” with Daniel chapter eight, and verse thirteen’s question of “how long.” The answer in verse fourteen, was until October 22, 1844.
Smith ei käsitellyt ”vihan viimeisen ajan” keskeistä osatekijää. Hän kiersi sen raamatullisen periaatteen, joka osoitti, että Juuda kukistettiin Manassen aikana, ja että vankeus, joka alkoi kaksi kuningasta ennen Sidkiaa, merkitsi myös sitä, että Juuda oli jo Babylonin alamaisuudessa ennen kuin Sidkia kohtasi kohtalonsa. Näistä ilmeisistä poisjätöistä huolimatta hän kuitenkin lausui: ”tässä on Jumalan vihastuksen aika hänen liittokansaansa vastaan; se ajanjakso, jonka kuluessa pyhäkköä ja sotajoukkoa tallataan jalkoihin.” Niinpä hän liittää suoraan ”Jumalan vihastuksen ajan” Danielin kirjan kahdeksanteen lukuun ja jakeen kolmetoista kysymykseen ”kuinka pitkäksi ajaksi”. Vastaus jakeessa neljätoista oli: 22. lokakuuta 1844.
The scattering into Babylonian slavery was a progressive history beginning in 677 BC, and continuing until 1844. That period equates to twenty-five hundred and twenty years, which is of course the “seven times” of Leviticus twenty-six. The end of that period of time on October 22, 1844 provided Daniel with a second witness to the “mar’eh vision” of the twenty-three hundred evening and mornings.
Hajoaminen Babylonian orjuuteen oli vaiheittain etenevä historia, joka alkoi vuonna 677 eKr. ja jatkui vuoteen 1844 saakka. Tuo ajanjakso vastaa kahtatuhatta viittäsataa kahtakymmentä vuotta, mikä on tietenkin 3. Mooseksen kirjan kahdeskymmeneskuudes luku mainitsemat ”seitsemän aikaa”. Tämän ajanjakson päättyminen 22. lokakuuta 1844 antoi Danielille toisen todistajan kahdentuhannen kolmensadan illan ja aamun ”mar’eh-näystä” koskien.
Gabriel was told to make Daniel understand that vision, and what Gabriel did was provide a second witness to the termination date of October 22, 1844. Not only did he provide a second witness to establish the date of the fulfillments of both time prophecies, but as Smith correctly pointed out, the period of time associated with the second witness to 1844, had been identified in verse thirteen, as the period that the sanctuary and host were to be trodden under foot. The question in verse thirteen is, “How long shall be the vision concerning the daily sacrifice, and the transgression of desolation, to give both the sanctuary and the host to be trodden under foot?” That period of time was the “seven times” of Leviticus twenty-six.
Gabrielia käskettiin saattaa Daniel ymmärtämään tuo näky, ja se, mitä Gabriel teki, oli antaa toinen todistus päättymispäivälle 22. lokakuuta 1844. Hän ei ainoastaan antanut toista todistusta vahvistaakseen kummankin aikaprofetian täyttymysten ajankohdan, vaan, kuten Smith aivan oikein huomautti, siihen ajanjaksoon, joka liittyi toiseen todistukseen vuodesta 1844, oli viitattu jakeessa kolmetoista ajanjaksona, jonka kuluessa pyhäkkö ja sotajoukko annettaisiin tallattaviksi jalkojen alle. Jakeessa kolmetoista esitetty kysymys kuuluu: ”Kuinka pitkäksi aikaa ulottuu näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksen rikkomuksesta, niin että sekä pyhäkkö että sotajoukko annetaan tallattaviksi jalkojen alle?” Tuo ajanjakso oli 3. Mooseksen kirjan kahdenkymmenennenkuudennen luvun ”seitsemän aikaa”.
What Smith did not see, or avoided identifying, was that the “indignation” of verse nineteen, was the “last end” of that indignation. If there is a “last” then there is also a “first”, and Daniel identifies when the “first indignation” ended, in chapter eleven. He is identifying the papacy reigning during the Dark Ages, and he states that the papacy would prosper until the indignation was accomplished, or ended.
Se, mitä Smith ei nähnyt tai vältti tunnistamasta, oli se, että jakeen yhdeksäntoista ”vihastus” oli tuon vihastuksen ”viimeinen loppu”. Jos on olemassa ”viimeinen”, silloin on myös olemassa ”ensimmäinen”, ja Daniel osoittaa, milloin ”ensimmäinen vihastus” päättyi, luvussa yksitoista. Hän yksilöi paavinvallan hallitsevan pimeän keskiajan aikana, ja hän toteaa, että paavivalta menestyisi, kunnes vihastus olisi täytetty eli päättynyt.
And the king shall do according to his will; and he shall exalt himself, and magnify himself above every god, and shall speak marvellous things against the God of gods, and shall prosper till the indignation be accomplished: for that that is determined shall be done. Daniel 11:36.
Ja kuningas tekee tahtonsa mukaan; ja hän korottaa itsensä ja suurentaa itsensä yli jokaisen jumalan, ja puhuu ihmeellisiä Jumalien Jumalaa vastaan, ja menestyy, kunnes viha on täyttynyt; sillä se, mikä on määrätty, tapahtuu. Daniel 11:36.
Verse thirty-six is widely understood to be the verse the apostle Paul paraphrases in his second letter to the Thessalonians.
Jae 36 ymmärretään laajalti siksi jakeeksi, jota apostoli Paavali mukailee toisessa kirjeessään tessalonikalaisille.
Let no man deceive you by any means: for that day shall not come, except there come a falling away first, and that man of sin be revealed, the son of perdition; Who opposeth and exalteth himself above all that is called God, or that is worshipped; so that he as God sitteth in the temple of God, showing himself that he is God. 2 Thessalonians 2:3, 4.
Älköön kukaan pettäkö teitä millään tavoin; sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus ensin tapahtuu ja synnin ihminen ilmestyy, kadotuksen poika, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä Jumalaksi kutsutaan tai mitä kumarretaan, niin että hän Jumalana istuu Jumalan temppeliin ja osoittaa olevansa Jumala. 2. Tessalonikalaiskirje 2:3, 4.
Paul’s “man of sin” who is also “the son of perdition,” who “opposeth and exalteth himself above all that is called God, or that is worshipped,” is also the “king” who “shall do according to his will; and he shall exalt himself, and magnify himself above every god.” Both passages refer to the pope of Rome. Daniel writes that the pope would prosper, which means push forward, until the “indignation be accomplished.” The indignation in verse thirty-six had been “determined.” The word “determined” means “to wound”.
Paavalin ”synnin ihminen”, joka on myös ”kadotuksen poika”, joka ”vastustaa ja korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi kutsutaan tai mitä palvotaan”, on myös se ”kuningas”, joka ”tekee tahtonsa mukaan; ja hän korottaa itsensä ja suuresti ylistää itseään yli jokaisen jumalan”. Molemmat kohdat viittaavat Rooman paaviin. Daniel kirjoittaa, että paavi menestyisi, mikä merkitsee etenemistä, kunnes ”suuttumus on täyttynyt”. Jakeen kolmekymmentäkuusi suuttumus oli ”määrätty”. Sana ”määrätty” merkitsee ”haavoittaa”.
The papacy received its “deadly wound” in 1798, and at that point the “first indignation” was accomplished or terminated. The word “accomplish” means to end or cease. The end of “the indignation” in chapter eight, and verse nineteen identified the end of the period that the sanctuary and host were to be trampled down. It ended in 1844, but the “first” indignation ended in 1798.
Paavius sai ”kuolinhaavansa” vuonna 1798, ja tuossa kohdassa ”ensimmäinen vihastus” saatettiin päätökseen eli päättyi. Sana ”saattaa päätökseen” merkitsee lopettaa tai lakata. ”Vihastuksen” päättyminen kahdeksannen luvun yhdeksännessätoista jakeessa osoitti sen ajanjakson päättymisen, jonka aikana pyhäkköä ja sotajoukkoa oli määrä tallata jalkoihin. Se päättyi vuonna 1844, mutta ”ensimmäinen” vihastus päättyi vuonna 1798.
The “last indignation” ended in 1844, twenty-five hundred and twenty years after king Manasseh was carried to Babylon by the Assyrians in 677 BC. The “first” indignation ended in 1798, twenty-five hundred and twenty years after the northern kingdom of Israel was carried into slavery by the Assyrians in 723 BC.
”Viimeinen suuttumus” päättyi vuonna 1844, kaksituhattaviisisataakaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuningas Manasse vietiin Assyrian toimesta Babyloniin vuonna 677 eKr. ”Ensimmäinen” suuttumus päättyi vuonna 1798, kaksituhattaviisisataakaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Assyria vei Israelin pohjoisen valtakunnan pakkosiirtolaisuuteen vuonna 723 eKr.
There is more to say about the hidden “seven times” in the book of Daniel and we will address that in our next article.
Danielin kirjan kätketyistä ”seitsemästä ajasta” on vielä enemmän sanottavaa, ja käsittelemme sitä seuraavassa artikkelissamme.
“‘And unto the angel of the church of the Laodiceans write: These things saith the Amen, the faithful and true Witness, the beginning of the creation of God; I know thy works, that thou art neither cold nor hot: I would thou wert cold or hot. So then because thou art lukewarm, and neither cold nor hot, I will spew thee out of My mouth. Because thou sayest, I am rich, and increased with goods, and have need of nothing; and knowest not that thou art wretched, and miserable, and poor, and blind, and naked.’
”Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku; minä tiedän sinun tekosi, ettet ole kylmä etkä palava: oi, jospa olisit kylmä tai palava! Niinpä, koska olet penseä etkä kylmä etkä palava, minä olen oksentava sinut suustani. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.”
“The Lord here shows us that the message to be borne to His people by ministers whom He has called to warn the people is not a peace-and-safety message. It is not merely theoretical, but practical in every particular. The people of God are represented in the message to the Laodiceans as in a position of carnal security. They are at ease, believing themselves to be in an exalted condition of spiritual attainments. ‘Because thou sayest, I am rich, and increased with goods, and have need of nothing; and knowest not that thou art wretched, and miserable, and poor, and blind, and naked.’
Tässä Herra osoittaa meille, ettei se sanoma, jonka Hänen kansalleen tulee viedä niiden palvelijoiden, jotka Hän on kutsunut kansaa varoittamaan, ole rauhan ja turvallisuuden sanoma. Se ei ole pelkästään teoreettinen, vaan käytännöllinen kaikissa yksityiskohdissaan. Jumalan kansa kuvataan laodikealaisille osoitetussa sanomassa lihallisen turvallisuuden tilassa olevaksi. He elävät huolettomina ja uskovat olevansa hengellisten saavutustensa puolesta ylevässä tilassa. ”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.”
“What greater deception can come upon human minds than a confidence that they are right when they are all wrong! The message of the True Witness finds the people of God in a sad deception, yet honest in that deception. They know not that their condition is deplorable in the sight of God. While those addressed are flattering themselves that they are in an exalted spiritual condition, the message of the True Witness breaks their security by the startling denunciation of their true condition of spiritual blindness, poverty, and wretchedness. The testimony, so cutting and severe, cannot be a mistake, for it is the True Witness who speaks, and His testimony must be correct.” Testimonies, volume 3, 252.
”Mikä suurempi petos voisi tulla ihmismielten ylle kuin luottamus siihen, että he ovat oikeassa, vaikka he ovat kokonaan väärässä! Totisen Todistajan sanoma kohtaa Jumalan kansan surullisessa petoksessa, vaikka se onkin rehellinen tässä petoksessa. He eivät tiedä, että heidän tilansa on valitettava Jumalan silmissä. Sillä aikaa kun puhutellut imartelevat itseään sillä, että he ovat korkeassa hengellisessä tilassa, Totisen Todistajan sanoma murtaa heidän turvallisuudentunteensa hämmästyttävällä julistuksella heidän todellisesta tilastaan: hengellisestä sokeudesta, köyhyydestä ja kurjuudesta. Todistus, niin viiltävä ja ankara, ei voi olla erehdys, sillä puhuja on Totinen Todistaja, ja Hänen todistuksensa täytyy olla oikea.” Testimonies, osa 3, s. 252.